Antti Henttonen taisteli molemmissa sodissamme: ”Taistelua kesti 3 vuorokautta”

Antti Henttonen taisteli molemmissa sodissamme. Toimittaja tapasi Antti Henttosen, 93, ja hänen Anja-puolisonsa heidän kodissaan vuonna 2016. He ottivat vieraan ystävällisesti vastaan Helsingin Munkkivuoressa.

Juttu on julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2016.

TEKSTI MIKA KATAJALA KUVAT MIKA KATAJALA JA ANTTI HENTTOSEN ALBUMI

Antti on alun perin Karjalan poikia, Antrean pitäjästä. Kotitalo jäi vihollisen puolelle ja jatkosodan jälkeen kotikonnuille ei päässyt enää kuin viisumilla turistijoukkueen mukana. 

Antti oli ahkera ja lahjakas poika jo alakoulussa. Vuonna 1939 nuorukainen hyväksyttiin opiskelemaan opettajaksi Sortavalan seminaariin. Ei kulunut kuin kuukausi, kun Saksa hyökkäsi Puolaan ja toinen maailmansota alkoi. Antin innolla aloittama opiskelu päättyi siihen paikkaan.
– Olin muiden poikien tapaan Antrean suojeluskunnassa ja meille pidettiin keväällä peräti kahden viikon mittainen alokaskurssi. Taistelukoulutusta ei ollut kuin nimeksi, enemmänkin se meni sulkeisharjoitusten puolelle. 
– Niillä eväillä sitä oli lähdettävä talvisotaan, ensin desanttivartioon Vuoksen rantakallioille ja korkeitten mäntyjen latvuksiin. Enpä silloin 17-vuotiaana poikasena osannut aavistaa, kuinka pitkä reissustani lopulta tuli, Antti kertoo.

Alaikäisenä rintamalle

Helmikuun puolivälissä 1940 Summa murtui. Antti kertoo, kuinka kenraali Öhquistin joukot olivat ahdistettuna ja kenraali soitti eversti Puromalle ja pyysi heti lisää miehiä.

– Meitä alaikäisiä poikia kerättiin joukkueen verran ja lähdimme yöllä Summaan. Rintama oli vetäytynyt Leipäsuon aseman tasalle. Meidät alistettiin 4. Rajakomppaniaan.
– Taistelua kesti kolme vuorokautta. Pakkanen paukkui 35 asteessa ja moni poika sai pahoja paleltumavammoja. 
Antti kertoo ensimmäisestä varsinaisesta taistelukosketuksestaan viholliseen. Puna-armeija sotilaan tulivat Summassa päälle uraata huutaen tankkien tukemana. Joukkueenjohtaja komensi pojille pistimet päälle. Tilanne näytti tukalalta.
– Olisihan vihollinen meidät siihen jyrännyt, mutta sivustalla oli omia sotureita, kokeneita rajamiehiä, ja he onnistuivat tuhoamaan tankit kasapanoksilla ja polttopulloilla. Emme siis ”päässeet” käyttämään pistimiämme, Antti muistelee.
Kenttäarmeija vetäytyi Mannerheim-linjalta väliasemaan Viipurinlahti-Vilaniemi-Pyhäjärvi-Laatokka –linjalle. Asemat kestivät kaksi viikkoa ja Antti Henttosen muistelee tarkkojen lukujen avulla vihollisen murskaavaa ylivoimaa: kuusi kulunutta divisioonaa vihollisen kuutta armeijakuntaa vastaan, miehet 1:4, tykistö 1:10 ja panssarivaunut 1:192.
– Stalinin piti muuten järjestää Helsingissä 21.12.1939 suuret juhlat, omat 60-vuotipäivät. Haaveeksi jäi ja niistä taisi tulla maailman historian kalleimmat pitämättömät syntymäpäiväjuhlat, vanha veteraani sanoo.

”Tiesin ampuneeni…”

Antti Henttosen sotatie johti seuraavaksi Äyräpäähän, Vuoksen Vitsaareen, mikä oli noin kilometrin pituinen matala hevoslaidunsaari. Joukkuetta johti vänrikki Immo Teräs ja se alistettiin Jalkaväkirykmentti 4:ään.

– Maaliskuun alussa talvisodan vielä riehuessa saareen pääsi nousemaan vihollisen kahdenkymmenen miehen tiedustelupartio. Laukauksia vaihdettiin kiivaasti ja siinä taistelussa tiesin ampuneeni ensimmäisen vihollisen. 
– Täytin seuraavana päivänä 18 vuotta ja menin ampumani vihollisen luo ja otin häneltä kaasunaamarilaukun muistoksi. Se on vuosien saatossa hävinnyt jonnekin, Antti muistelee.
Veteraanin mieleen jäi vielä Vitsaaren loppuhetkistä se, kun vihollinen yritti hyökätä kiivaasti läheiseen kyllä siinä kuitenkaan onnistumatta. Puna-armeijan sotilaat jäivät makaamaan päiväksi hankeen ja teeskentelivät valekuollutta. Jokainen oli ammuttava varmuuden vuoksi uudelleen.
Talvisota päättyi ja Antti asettui Renkoon ja kävi velipojan kanssa rakennustöissä Hämeenlinnassa. Sortavalan seminaari oli siirretty Kajaaniin ja Antti ehti hetken jatkaa opettajan opintojaan.
Omien sanojensa mukaan nuori mies ei halunnut jäädä naisten kanssa heinätöihin ja jatkosodan jo alettua, hän hankkiutui Riihimäen kutsuntojen kautta Riihimäelle jalkaväen koulutuskeskukseen. Hän vannoi sotilasvalan 6.12.1941, samana päivänä, jolloin Iso-Britannia julisti Suomelle sodan, ikään kuin itsenäisyyspäivämme kunniaksi.

Aavesoturi tulitti

Antti siirtyi Nurmoilan täydennyskeskuksen kautta Syvärille. Erilliset rajakomppaniat koottiin Rajajääkäripataljoona 4:ksi.

– Kyseiset joukko-osastot olivat menettäneet peräti yli puolet vahvuudestaan rajussa Goran-taistelussa ja me menimme täydennykseksi. Olin saanut kiväärikoulutuksen, mutta minut määrättiin konekiväärikomppanian lähettialiupseeriksi.
– Olimme Syvärin yläjuoksulla kenraali Kaarlo ”Kylmä-Kalle” Heiskasen divisioonassa. Toimimme asemissa virran takana Pidman kylässä helmikuusta 1942 aina kesäkuuhun 1944, Antti kertoo.
Lähettialiupseerin mieleen jäi erityistesti raju Pertjärven-Shemenskin torjuntataistelu keväällä 1942. Tappiot olivat kovat puolin toisin, mutta erityisesti viholliselle, jonka taistelijoista 11–14 000, lähteestä riippuen, jäi mottiin.
– Taistelukosketuksia oli runsaasti. Mieleeni jäi ylikersantti Edvin Pitkänen, jota kutsuttiin lempinimellä ”Aavesoturi”.
– Satuin juuri paikalle, kun Aavesoturi päästi täyden konekiväärivyön vihollisryhmään. Kaikista tuli vainajia. Se meni juuri niin kuin Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, kun Rokka tuhosi yksin suuren venäläisjoukon. Kun tulitus oli ohi, Aavesoturi nousi konekivääriltä pystyyn, hieroskeli käsiään yhteen ja tuumasi: ”Tais tulla hengenkerääjälle kiire…”

Silta lensi syväriin

Antti Henttonen oli ollut upseerikoulun valmistuskurssilla ja juuri kahden viikon kotilomalla, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannaksella alkoi. Kesäkuun puolivälissä Antti palasi kiireesti rintamalle. 

Antti määrättiin kivääriryhmän johtajaksi ja annettu tehtävä oli yksiselitteinen: joukkueen oli viivytettävä hyökkäävää vihollista tasan kuusi tuntia.
– Olimme asemissa ja yritimme pitää koko ajan kovaa meteliä. Hakkasimme halkoja, lämmitimme korsuja ja annoimme kaikin tavoin vihollisen ymmärtää, että meidän koko entinen joukko-osastomme oli vielä paikalla. Venäläiset olivat vain 70 metrin päässä meistä, Antti kuvailee.
Joukkue toteutti onnistuneesti käskyn ja kokoontui illalla sovittuun aikaan Pidman sillalla. Anttia aseveljineen jännitti kovasti, onko silta vielä paikallaan. Oli se, ja pioneerit virittelivät siihen juuri räjähdyspanoksia.
– Silloin iskivät vihollisen maataistelukoneet. Niiden tulituksen ansiosta panokset räjähtivät ja koko kymmenen hengen pioneeriporukka lensi Syväriin, samoin kuin koko silta! Olimme juuri tulleet sillan yli ja uskallan sanoa, että varmasti viimeisinä sotilaina, muuten olisi mennyt Syvärin ylitysuintihommiksi.

Pääsivät omien puolelle

Monien kommellusten jälkeen Antin joukkue onnistui metsiä myöten pääsemään omien puolelle Salmiin. He muun muassa hiipivät salaa läpi vihollisen marssirivistön ja henkikulta oli hiuskarvan varassa.
– Vielä kerran oli käydä köpelösti. Olimme Salmissa kankaalla, kun vihollinen aloitti kovan kranaattikeskityksen. Minulla heilui leipälaukku lonkan päällä ja niin kävi, että kranaatin sirpale pyyhkäisi sen siitä pieniksi rievuiksi.
Heinäkuun puolivälissä Antti sai odotetun komennuksen upseerikouluun Niinisaloon. Hän suoritti sen menestyksellisesti, mutta kokelasajasta tuli pitkä, peräti neljä vuotta. Naapurin valvontakomissio kun oli sitä mieltä, että Suomen armeija ei tarvitse enää lisää upseereita. Vänrikin arvo tuli lopulta vasta vuonna 1948 ja nykyään Antti on sotilasarvoltaan luutnantti. 

Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2016. Hymy.fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.