Elintarvikejakelu Helsingin Myllypurossa lopetettiin, koska ruokaa ei enää ollut jaettavaksi. Kauppojen hävikkiruokajakelu loppui, koska tekoäly on auttanut ruokahävikin vähentämisessä.
teksti: Reija Kokkola kuvat: Tommi Tuomi
Arkiaamu Helsingin itälaidalla Myllypurossa kuhisee elämää. Lapsia viedään hoitoon, autot huristavat työpaikoille kehätietä pitkin. Katukuvaan on kuulunut jo vuosikymmeniä myös hieman erilainen näky. Ei ole kiire minnekään, ja katse on enimmäkseen alaviistoon, mutta kaikilla samaan suuntaan. Onneksi tuuli käy selän takaa, koska yöllä oli vielä pakkasasteita. Hymy kävi leipäjonossa juuri ennen avun lopettamista.
”Tuolla on jonon pää”, minulle viittoillaan, kun kyselen, missä ruokajakelu tapahtuu.
Jonottajat luulivat, että yritän etuilla. Täällä ei etuilla tai tönitä, kun samassa veneessä ollaan. Ruokaa jonottavia on tänään kuitenkin aiempaa vähemmän Myllypuron liikuntahallin ja metroaseman kupeessa. Se johtuu siitä, että vain 500 ensimmäistä saa edes jotain. Loput käännytetään pois. Ruokaa ei enää riitä jaettavaksi kaikille. Silti tummanpuhuva jono näyttää ulottuvan silmänkantamattomiin.
”Aiemmin täällä kävi kerralla pari tuhatta ihmistä. Muutamassa vuodessa hävikkiruoan määrä on romahtanut jopa 80 prosenttia. Ihmiset ovat tulleet jonoon jo aamusta, mutta heidät on ollut pakko käännyttää pois tyhjin käsin. Moni on jo luovuttanut. Emme me voi ruoaksi muuttua”, toteaa Myllypuron elintarvikeapu ry:n toiminnanjohtaja Sinikka Backman.
Banaanijono?
Tänään on tarjolla leivän lisäksi hyviä leipomotuotteita, joitain punalaputettuja eineksiä, vähän mandariineja. Ja banaaneja, niitä näyttäisi riittävän kaikille.
”Leipäkään ei aina riitä. Ehkä tätä pitäisi kutsua leipäjonon sijasta banaanijonoksi”, lohkaisee vapaaehtoisena jakajana toimiva Erkki, vaikka ei häntäkään paljon naurata.
Ilmeet jonossakin ovat vakavia. Vaikka tarjonta on vähentynyt ja yksipuolistunut, kaikki otetaan kiitollisena vastaan. Kun metallinen nosto-ovi nostetaan ylös tasan kello kahdeksan, ensimmäiset jonottajat pääsevät sisälle. Joinain aamuina jonoon tullaan jo neljältä aamulla, jotta saisi edes jotain kassiinsa. Maalis-huhtikuun vaihteessa aamut ovat jo valoisia, mutta toki vielä viileitä.
”Jotkut tulevat jonottamaan tuntikausiksi kahdenkymmenen asteen pakkasessa”, huomauttaa ruoan jakajana työskentelevä Kirsi Sirén.
Ensimmäiseksi jonottajat saavat kassiinsa pullaa. Itse ei tuotteita saa ottaa, vaan kunkin pisteen jakaja ojentaa tuotteet kassiin. Jotkut nuoremmat pyytävät Siréniä vaihtamaan lihatuotteen kasvisvaihtoehtoon, jos se vain on mahdollista. Myös sianlihatuotteita jotkut välttelevät. Viime aikoina ei ole ollut tarjolla minkäänlaista lihaa. Kaikkia jonottajia kohdellaan ystävällisesti ja kunnioittavasti. Elintarvikkeiden hakijat katsovat silmiin ja kiittävät. Jotkut jopa hieman hymyilevät.
”Kiitos. Kiitos paljon. Hyvää päivänjatkoa”, kuuluu jonosta suomeksi ja suomeksi murtaen.
”Maahanmuuttajia on tullut jonoon paljon”, Backman sanoo.
Salaattia ja tillinippu
Hymy tapasi ennen oven aukaisua kolme eläkeläisrouvaa, jotka olivat tulleet paikalle jo kuuden pintaan varmistaakseen saavansa edes jotain. Vaikka jaettavaa on ollut jo pitkään yhä vähemmän, niin parempi sekin kuin ei mitään. Vaikka ”leipäjonossa” oleminen ei ole, mitenkään hävettävä asia, he kieltävät kuvaamisen. Yksi rouvista kertoo etunimekseen Marjo, muut eivät halua nimeään lehteen. He olivat tietosia siitä, että Myllypuron elintarvikejakelu lakkaa kokonaan viimeistään huhtikuun lopussa. Kun tämä lehti ilmestyy, jonoja ei enää Myllypurossa ole.
”Olemme ruoan jakelun loppumisesta hyvin pahoillamme, surullisia”, Marjo sanoo.
Rouvat eivät osaa odottaa mitään tiettyä tuotetta, jota tänään mahdollisesti jaetaan. No, leipää nyt varmaan ainakin. On kuulemma arpapeliä, mitä tulee. Ehkä salaattia ja tillinippu. Nekin otetaan kiitollisina vastaan.
”Eletään toivossa, että pärjätään viikonlopun yli tiistaihin, jolloin on seuraava jakelu”, kuuluu lakoninen toteamus.
Nämä eläkeläisrouvat ovat käyneet jonossa niin pitkään, että he ovat nähneet ruoan tarjonnan muuttumisen. Se on paitsi vähentynyt, myös yksipuolistunut. Backman ei porukoineen tietenkään ole voinut asialle mitään.
”Alussa pystyimme jakamaan ruokaa kuusi kertaa viikossa. Sitten viisi, neljä ja lopulta vain kahtena päivänä. Kun tilanne alkoi heikentyä, jotkut kiukuttelivat ja räyhäsivät. Kysyivät, mihin olemme piilottaneet ruoat”, Backman sanoo.
Kun elintarvikejakelun loppumisesta oli viimein pakko ilmoittaa ihmisille, jakelijat hieman jännittivät tilannetta. Nälkäinen ja ahdistunut ihminen voi käyttäytyä arvaamattomasti.
”Kun ei ollut tarjota makkaraa tai lihaa, jotkut siitä hieman valittivat, eivätkä kiittäneet. Mutta kun astuimme kertomaan ruoka-avun lopettamisesta, tieto otettiin ihmeen rauhallisesti vastaan. Pelkäsimme kauheaa ryöppyä.”
Eläke ei riitä
Marjo ja kaksi muuta rouvaa ovat jo eläkkeellä. Eläke ei vain tahdo riittää mihinkään. He haluavat hoitaa asiansa säntillisesti, mikä merkitsee sitä, että sähkölasku ja vuokra maksetaan aina ensin, ”ettei joudu taivasalle”. Sitten ostetaan pakollisista lääkkeistä ne, mitkä pystytään. Loput rahat menevät ruokaan, jos rahaa jää.
”Mihinkään muuhun ei ole varaa, vaikka kaikesta tingitään. Ei ole harrastuksia”, rouvat sanovat.
Tänään leipäjonossa ei onneksi näy lapsia. Ehkä heidän vanhempansa ovat jonottamassa, jotta olisi jotain tarjottavaa sitten päivällä. Sitä ovat Marjo ja kaksi muuta jonottajaa miettineet.
”Kunpa edes lapset saisivat ruokaa. Aikuiset pärjäävät aina jotenkin.”
Jonossa keskustellaan ruoka-avun loppumisesta. Vaikka kaikki käyttäytyvät hillitysti, tieto avun päättymisestä nostaa tunteita pintaan. Pitääkö mennä kerjäämään, en perkele mene! kuuluu jonosta miesääni. Paikalle on tullut rollaattorin avulla liikkuva Juha Hänninen, joka on käynyt hakemassa ruoka-apua kuusi vuotta. Eläke on jäänyt pieneksi osin ulkomailla työskentelyn takia. Hän ei tiedä, mistä hakea ruoka-apua Myllypuron toiminnan loppumisen jälkeen. Vaikeaa se on rollaattorilla kulkea pitkin Helsinkiä. Olisiko hänellä terveisiä hallitukselle? Mitä hän sanoisi päättäjille?
”En mitään! Kun näen orpojen ja purrien pölisevän televisiossa, niin suljen sen. Raivostuttaa niin paljon, että köyhiltä leikataan. En ole vuosiin ostanut uusia housuja, saati käynyt elokuvissa”, Hänninen puuskahtaa.
Tekoälyn syytä
Kun seisoskelee täällä ruokajonossa, ei heti tule mieleen tekoäly. Se kuitenkin lymyilee myös jonottajien päitten yllä. Vähittäiskauppa on nimittäin jo pitkään taistellut ruokahävikin vähentämiseksi. Se on tietenkin luonnon kannalta hieno asia, mutta samalla kaksiteräinen miekka. Kun hävikkiruokaa ei ole, ei ole ruokaa myöskään jaettavaksi köyhille. Jakeluhallin ulkopuolella on ständi, jossa lukee viidellä kielellä, että ruokajakelu loppuu 28.4., koska ruoka ei riitä.
”Kaupat ovat pystyneet tekoälyn avulla tehostamaan tarjontaansa niin hyvin, että hävikkiruokaa ei enää riitä meille. Ihmiset ovat myös oppineet ostamaan punalaputettuja alennustuotteita kaupoista”, Backman toteaa.
Pian kahdeksan jälkeen jonossa kulkee työntekijöitä, joilla on kädessään kyltit. Kylteissä lukee ykskantaan: ”Ruoka on loppu. Tänään ei enää jaeta ruokaa.” Iso joukko jonottajia kääntyy pettyneenä pois. Tämä surettaa Backmania. Hän täyttää pian 80 vuotta, ja on valmis eläkkeelle. Backman suree kuitenkin myös työntekijöittensä takia. Osan heistä hän on tuntenut 20 vuotta. Hekin joutuvat nyt työttömiksi. Tätä pohtii myös kaksi vuotta jakelijana toiminut Matti Vuotila.
”En ole käynyt kouluja. Luoja tietää miten minun käy. Intoa ja ahkeruutta riittää, mutta se ei nykypäivänä riitä.”
Tiiviin työyhteisön hajoaminen harmittaa kaikkia ruokajakelussa työskennelleitä. Backman on eläkepäivänsä ansainnut, mutta arki voi tuntua hänestäkin alkuun tyhjältä.
”Olen puhunut työkavereille, että tavataan vaikka minun luonani”, hän sanoo.
Toki hän pohtii, miten käy niille ihmisille, joilla ei ole mitään. Myllypurosta heitä on neuvottu hakeutumaan muihin jakelupisteisiin. Voiko Myllypuron tilanne toistua muuallakin?
”Aika näyttää”, Backman sanoo vakavana.
Kommentit
Oma kommentti