Jalkaväenkenraali Armas Eino Martolan sotilasura oli huikea. Lukuisat sodat läpikäynyt veteraani oli Mannerheimin luottokenraali, joka ei vierastanut eturintamalla oloa. Maine kiiri aina ulkomalille saakka ja sodan jälkeen hän työskenteli muun muassa YK-joukkojen komentajana.
TEKSTI: MIKA KATAJALA KUVAT: SA-KUVA-ARKISTO
Suomi selvisi täpärästi itsenäisenä niin talvi- kuin jatkosodastakin. Sen mahdollisti uupumattomat sotilaamme taistelujen melskeissä sekä sodanjohtomme erityinen taitavuus. Rykmenttien, divisioonien ja armeijakuntien komentajat osasivat johtaa joukkojaan niin hyökkäys- kuin puolustusoperaatioissa.
Yksi tunnetuin sotakenraalimme oli Raahen piirilääkärin Johan Martolan ja Anna Simeliuksen poika Ilmari Armas Eino Martola. Armas-Eino, sitä etunimeä tuleva sodanjohtaja käytti, kirjoitti ylioppilaaksi Turun Suomalaisesta Yhteiskoulusta keväällä 1914. Ensimmäinen maailmansota syttyi saman vuoden heinäkuun lopulla.
Tuore ylioppilas aloitti yliopistossa teologian opinnot, mutta pian ne alkoivat tuntua turhilta ja kuten nuori mies oli itse asiasta todennut: ”Kun muualla voisi osallistua isoihin asioihin.” Armas-Eino päätti lähteä sotilaskoulutukseen Saksaan.
Muutaman kuukauden koulutuksen jälkeen nuori soturi lähetettiin rintamalle Mitaun kaupunkiin Kuurinmaalle. Martela taisteli kuuluisilla paikoilla kuten Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Martela palasi taistelujen jälkeen Suomeen jo luutnantiksi ylennettynä. Kotimaassa kiehui, sillä sisällissota punaisten ja valkoisten välillä oli alkanut.
Martelan ensimmäinen sotatie kotimaassa vei hänet laivalla jääkärien pääjoukon mukana Vaasan Vaskiluotoon helmikuussa 1918. Tuoreesta upseerista leivottiin joukkueenjohtaja ja hän haavoittui punakaartin luodeista vakavasti vatsaan rajussa taistelussa Lempäälässä. Martela oli todennut: ”Suolistostani lääkäri löysi viisi reikää, mutta onneksi paikkaus onnistui. Ensimmäinen päämäärämme oli saavutettu, Suomi oli vapaa.” Seuraavan vuoden keväänä Martela ylennettiin kapteeniksi.
Opiskelua Ranskassa
Vuonna 1919 Martolan tie vei jälleen ulkomaille, mutta nyt ei varsinaisiin sotatoimiin, vaan opiskelun pariin. Yleisesikunta komensi lahjakkaan nuoren kapteenin Ranskan sotakorkeakouluun. Vuonna 1921 Martola sai jo majurin ”natsat” kauluksiinsa.
Martola palasi Suomeen vuonna 1922 ja hänet nimitettiin yleisesikunnan eli nykyisen pääesikunnan operatiivisen toimiston päälliköksi. Seuraavana vuonna Martola avioitui ja he saivat vaimonsa Aunen kanssa kolme tytärtä.
Itsenäisyyspäivänämme vuonna 1926 oli vuorossa jälleen ylennys, nyt jo everstiluutnantiksi. Ikää oli vasta 30 vuotta, joten Martolan nousu armeijan hierarkiassa oli ollut vauhdikasta. Ja kaiken huipuksi täyden everstin arvo tuli vain viisi vuotta myöhemmin.
Martola oli sotilas henkeen ja vereen ja vaikka hän viihtyikin yleisesikunnan komeassa toimistohuoneessaan, mieli halasi oman joukko-osaston komentajaksi. Sellainen järjestyikin, kun hänet nimitettiin Savon jääkärirykmentin komentajaksi.
Reilua vuotta myöhemmin ulkomaat kutsuivat jälleen ja silloin vuorossa oli sotilasasiamiehen virka Ranskassa ja Belgiassa. Pääsipä upseerismies osallistumaan jopa Belgian kuninkaan Albert I:n suurille vastaanotoille. Martola kommentoi tuttuun tyyliinsä huippuhienoja juhlia: ”Olihan niissä timanttien loisto häikäisevää, mutta kuuma niissä oli ja tungos tavaton.”
Talvisodassa Kannaksella
Marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1939 alkoi talvisota.Silloin alkoi myös Martelan kolmas sota ja se oli samalla toinen maamme rajojen sisäpuolella. Eversti Martelan mieli paloi esikuntatehtävistä rintamalle.
Helmikuussa 1940 toive vihdoinkin toteutui, kun hänelle annettiin komennettavakseen kenraalimajuri Taavetti ”Pappa” Laatikaisen 1. divisioona. Kyseinen joukko-osasto operoi Karjalan kannaksella.
Matkalla rintamalle Martolan autonkuljettaja ajoi Elimäellä harhaan ja meni kyselemään neuvoja sotapoliisilta. Niin kävi, että Martola pidätettiin Kouvolassa. Asia selvisi ja eversti soitti paikkakunnan nimismiehelle ja kiitteli tätä sotapoliisin ripeästä toiminnasta.
Matka jatkui kohti Heinjoen pappilaa, minkä Martola oli valinnut komentopaikakseen. Taistelut lähenivät automatkan aikana ja eversti joutui muutaman kerran syöksymään ojan pohjalle, kun puna-armeijan viholliskoneet löysivät tulitettavaa.
Muolaanjärvellä Martola joutui keskelle taistelua, kun vihollinen teki kiivaita vastahyökkäyksiä. Tilanne oli sekava ja sitä kuvaa hyvin se, että kenraalimajuri Pappa Laatikainen ei edes tiennyt, että hänet oli ylennetty armeijakunnan komentajaksi.
Ylivoimainen vihollinen sai aikaan sen, että Martolan divisioona sai käskyn vetäytyä noin 20 kilometriä taaemmaksi niin sanotulle T-linjalle, mikä kulki Viipurista Talin ja Kuparsaaren kautta Vuokselle. Talvisota päättyi 13.3.1940 ja ylipäällikkö Mannerheim siirsi eversti Martolan takaisin kotijoukkojen esikuntapäälliköksi.
Aamiainen ja ryypyt
Jatkosota leimahti liekkeihin kesäkuussa 1941 ja Martola ilmoitti välittömästi haluavansa rintamatehtäviin. Mannerheim ei siihen suostunut, mutta ylensi luottomiehensä kenraalimajuriksi saman vuoden lokakuussa. Se toi lohtua ja Martela totesi: ”Olin erittäin iloinen. Onhan toki suuri kunnia upseerin elämässä tulla kenraaliksi:” Martela oli tuolloin varsin nuori kenraaliksi, vasta 45-vuotias. Yleensä Suomessa tullaan kenraaliksi 55–60 vuoden ikähaarukassa.
Rintamalle pääsyn haave toteutui kesäkuussa 1942, kun Martola oli kutsuttu Mannerheimin aamiaispöytään Päämajaan Mikkeliin. Kun ryyppylasit oli kaadettu piripintaan ”Marskin tapaan”, ylipäällikkö totesi Martolalle: ”Koska hoiditte itsenne hyvin rintamalla talvisodan aikana, voin jälleen uskoa teille oman joukko-osaston.” Näin Martolasta tuli 2. divisioonan komentaja.
Martolan divisioona oli keväällä 1944 Karjalan kannaksella. Vihollisen armeijankenraali Govorov aloitti massiivisen suurhyökkäyksen kesäkuun alkupuolella ja siitä tulikin ennen näkemätön rytinä. Govorovilla oli käytössään 260 000 sotilasta, Mannerheimilla 102 000. Puna-armeijan kalustopuolikin oli aivan ylivoimainen Suomeen verrattuna.
Martolan lohkolla vihollinen hyökkäsi rajusti vastaan peräti kolmella panssarivoimilla tuetulla divisioonalla eli ”maaottelu” oli varsin epätasainen. Martola muisteli tätä rytäkkää myöhemmin: ”Muistan elävästi vieläkin, miten sydäntäni kouristi. Olen erittäin iloinen, kun sain divisioonani rintaman suoristetuksi. Toki jouduimme luopumaan etulinjan tukikohdistamme.”
Armas-Eino Martola nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi numerolla 140 heinäkuun lopulla vuonna 1944. Perustelut olivat: ”Kenraalimajuri Martola on suuresti ylivoimaisen vihollisen hyökkäyksen alettua johtanut yhtymäänsä erittäin harkitusti ja taitavasti. Tällöin hän on saavuttanut jatkuvan sarjan arvokkaita torjuntavoittoja, joissa hänen yhtymänsä on tuottanut viholliselle mitä raskaimpia miehistö- ja materiaalitappioita. Niihin menetyksiin on kenraalimajuri Martolan henkilökohtaisella panoksella ollut usein ratkaiseva osuus.”
Isoja tehtäviä
Jatkosota päättyi syyskuun alussa 1944 ja reilun kahden viikon kuluttua Martolan puhelin soi. Hän sai käskyn ilmoittautua ylipäällikkö ja tasavallan presidentti Mannerheimille. Marsalkka kysyi suoraan: ”Mitenkä on, suostutteko hallituksen toiseksi ulkoasiainministeriksi?” Martola ei asiasta erityisemmin innostunut, mutta vastasi:” Kuten marsalkka käskee.” Siihen Mannerheim: ”En minä käske, mutta toivon sitä.” Martolan ministerin pesti kesti vain kaksi kuukautta, sillä hallituksen ainoa tehtävä oli täyttää välirauhasopimus. Martola toimi myös Uudenmaan läänin maaherrana 1944–1946.
Sotilaallisesti Martolan merkittävin tehtävä rauhan aikana oli YK:n Kyproksella olleiden 5000 miehen rauhanturvajoukon johtaminen vuosina 1966–1969. Sinä aikana hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi.
Vielä tuli yksi ylennys ja se oli jalkaväessä kaikkein korkein mahdollinen. Tasavallan presidentti Mauno Koivisto ylensi Armas-Eino Martolan jalkaväenkenraaliksi Suomen puolustusvoimain lippujuhlapäivänä kesäkuussa 1982.
Jalkaväenkenraali kuoli helmikuussa 1986 eli kolme kuukautta ennen 90-vuotispäiviään. Legendaarisen sotakenraalin leski Aune Martola kuoli kaksi vuotta myöhemmin.
Kommentit
Oma kommentti