Joacim Viljamaa sairastui syöpään 13-vuotiaana. ADHD:stäkin kärsinyt nuori mies purkaa tuntojaan musiikkiinsa. Onnistuneen keikan jälkeen on voittajaolo.
Nyt Joacim kertoo elämästään Reija Kokkolan kirjoittamassa ja Pauli Mörskyn kuvaamassa jutussa painetussa Hymyssä ja näköislehdessä.
Joacim Viljamaa istui auton takapenkillä. Hän oli 13-vuotias seinäjokinen teini, jolle maailma näyttäytyi mustaakin mustempana. Hän oli äitinsä Elina Viljamaan kyydissä tulossa Tampereen yliopistollisesta keskussairaalasta, jossa hänelle oli annettu sytostaattihoitoa rabdomyasarkoomaan eli hyvin harvinaiseen pehmytkudossyöpään.
Tuolla hetkellä Joacim ymmärsi, että elämä oli mennyt raiteiltaan, ja edessä oli ainakin puoli vuotta elämää raskauttavia, pahoinvointia ja mahdollisesti muitakin sivuoireita aiheuttavia hoitoja. Ei koulua, ei kesän riemuja uinteineen, ei oleilua yleisillä paikoilla infektioriskin takia. Ei siis normaalia nuoren miehen elämää. Joacimin päässä alkoi pyöriä teksti ”puoli vuotta helvettii”.
Oli hän aiemminkin tehnyt uhoräpiksi kutsumiaan tekstejä, mutta tämä oli ensimmäinen henkilökohtainen tilitys. Hän alkoi rustata riimejä autosta löytyneelle talouspaperille. Epätoivosta huolimatta sanoma oli, että ei pidä luovuttaa eikä antaa periksi, vaikka maailma kaatuu päälle.
– Kokemusteni kirjoittaminen rap-sanoituksiin on minulle luonteva tapa purkaa tunteitani ja ajatuksiani. Se on terapeuttista, Joacim pohtii.
Kesällä 2016 Joacimin alavatsa kipeytyi. Hän huomasi vatsassaan oudon patin, jota alkoi särkeä. Pian patti oli erittäin kipeä, ja se kasvoi nopeasti. Lääkäritkin tutkivat pattia vain ”pattina”, olihan kyseessä nuori poika ja harvinainen syöpä.
Syöpä kuitenkin mullisti koko perheen elämän. Rankat hoidot aloitettiin heti, ja Elina jäi pois työstään.
Vaikka kuolema leijui sairasvuoteen yllä, Joacim yritti pitää yllä hyvää mieltä, jos vain voinniltaan kykeni. Sekä äidin että pojan sydämissä vaani ahdistus ja masennus. ”Äiti, kuolenko minä” on kysymys, jota yhdenkään äidin ei tulisi kuulla.
Sytostaatit aiheuttivat Joacimille hermovaurion nilkkoihin. Etenkään toisen jalkaterän koukistaminen ei onnistu. Siksi liikkuminen voi olla kivuliasta ja haparoivaa. Joacimin suosikkilajit skeittaaminen ja laskettelu ovat hyvin kivuliaita. Kävelykin voi olla kompastelevaa ja laahaavaa.
– Mutta niinhän nuo nuoret usein kävelevät muutenkin. Olen kiitollinen siitä, että pääsimme loppujen lopuksi aika vähällä. Vaikka itse masennuin vakavasti, olen saanut valtavasti apua terapiasta ja vertaistukiryhmästä, Elina kiittää.
Joacimin sairastuminen syöpään ei ollut suinkaan ensimmäinen koettelemus, johon perhe on joutunut. Kun Joacim oli kuusivuotias, hänellä diagnosoitiin ADHD eli tarkkaavuus- ja ylivilkkaushäiriö.
– ADHD on siitä ikävä sairaus, että se ei näy päällepäin. Aikuiset ihmiset tuomitsevat oudosti käyttäytyvän lapsen, mikä aiheuttaa vakavia seurauksia lapsen itsetunnolle. Kun on ikänsä saanut pelkkää huonoa palautetta, alkaa itsekin uskoa olevansa huonompi kuin muut. Se taas voi lisätä ei-toivottua käytöstä, Elina pohtii.
ADHD tuomittiin, syöpä on herättänyt empatiaa. Kerran Joacim lausui äidilleen pysäyttävät sanat.
– Hän sanoi, että adhd on paljon pahempi asia kuin syöpään sairastuminen.
Kommentit
Oma kommentti