Kapu-kissa riehui ja mourusi yöllä herättäen omistajansa Pate Brusinin. Ulkona pakkasessa kyhjötti muistisairas vanhus alusvaatteisillaan. Hänet ehdittiin pelastaa, kiitos sankarikissan uroteon.
Teksti: Reija Kokkola kuvat: Matti Matikainen ja Anna-Maija Puro
Sankarikissa Kapun viikset hieman värähtävät sen tullessa ovelle tervehtimään. Kohteliaasti se sanoo vienolla äänellä ”mau” nuuhkiessaan kynää ja lehtiötä. Se vilkaisee tulijaa suoraan silmiin, lipaisee nopeasti söpöä nenänpäätään hipaisten samalla säärtä pehmeällä kyljellään. Pian se siirtyy tutkimaan valokuvaajan isoa kameralaukkua.
Norjalainen metsäkissa Kapu on todellinen herrasmies, joka ei ole moksiskaan saamastaan julkisuudesta, ihan kuin se olisi ikänsä paistatellut parrasvaloissa. Edeltävänä viikonloppuna forssalaista sankarikissaa oli juhlittu paikallisessa Vorssan Lemmikkipuadissa, ja pari pienempää lehtijuttuakin Kapu oli jo ehtinyt antaa tultuaan valituksi Kissaliiton sankarikissaksi. Sankarikissan arvonimen saa, kun kissa on ”toiminnallaan osoittanut poikkeuksellista rohkeutta, huolenpitoa ja sankarillisuutta”. Kapu on todellakin arvonimensä ansainnut, mutta ennen kuin palataan kohtalokkaisiin hetkiin viime vuoden joulukuussa, on aika muistella hienoja juhlia, jotka Vorssan Lemmikkipuati sen kunniaksi järjesti.
”Meille juhlat tulivat yllätyksenä. Emme myöskään itse osanneet odottaa sankarikissan arvonimeä, kun emme sellaisesta tienneetkään. Asioin lemmikkikaupassa usein, ja siellä tuli puheeksi Kapun uskomattoman hieno toiminta joulukuisena yönä. Sieltä oli sitten arvonimeä Kapulle haettu”, Kapun omistaja Pate Brusin sanoo lemmikistään ylpeänä.
Rakastava koti
Tässä kodissa Kapua rakastetaan, se käy ilmi kaikkialla. Paten kumppani Tarja on myös paikalla, ja hänkin ihailee kaunista bonuskissaansa. Tarja muistelee Kapun saapumista uuteen kotiin joitakin vuosia sitten. Tarjalla on kokemusta omista kissoista, joten hän ei ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, kun Kapua kotiutettiin Paten luokse. Kun Pate näki ilmoituksen, jossa tuttu nainen kaipasi kotia kissalle, hän päätti tyttärensä kanssa lähteä Kapua katsomaan. Kapulla ja sen silloisen kodin koirakaverilla ei oikein synkannut, joten siksi omistaja etsi Kapulle uutta kotia.
”Kyllähän sen tiesi, että kun tyttäreni lähti mukaan, olisi kissa pian minun”, Pate hymyilee.
Kun Kapua kuljetettiin uuteen kotiin, Tarja muistaa Paten sanoneen, että olisipa tämä kissa jotenkin erityislaatuinen. Ainakin sankarikissa-ainesta siinä oli, kuten nyt tiedämme.
”Kapu tutki paikkoja pari päivää, ja oli sen jälkeen ihan kotonaan. Se meni heti hienosti hiekkalaatikollekin”, Tarja muistelee.
Juhlittu sankari
Nyt Brusineilla eletään Kapun ehdoilla. Kissan terveydelle tärkeää vehnää kasvatetaan parvekkeella, makuuhuoneessa ja olohuoneessakin. Parvekkeella on motorisoitu ”kukkasuihkulähde”, josta Kapu saa koko ajan raikasta, kiertävää vettä juodakseen.
”Kun Kapu näki sen, se meni heti latkimaan vettä.”
Parvekkeella on Kapulle monenlaisia telineitä, koska kissalle on tärkeää päästä näkemään asioita ja tapahtumia ylhäältä. Kapu myös katselee olohuoneen suuresta tv-näytöstä eläinaiheisia ohjelmia. Linnut kiinnostavat, ja niille pitää aina välillä kissamaisesti jäkättää. Kapu pitää jännää sirisevää ääntä, kun lintu saa aikaan jäkätysrefleksin. Lattialla ja seinillä on jos jonkinlaisia kissanleluja, joilla Kapu voi halutessaan leikkiä. Kun Pate nostaa sängynpeittoa, Kapu pujahtaa sen alle piiloon. Vain oranssi hännänpää heilahtaa ulkopuolella ja välillä sen naama kurkistaa peiton alta.
Pöydällä on juhlien jäljiltä vieraskirja, johon on kirjoitettu onnitteluita Kapulle sekä hieno pikkutytön piirtämä kuvakin Kapusta. Ajatus kulkeutuu siis vielä juhliin.
”Se oli todella upea tilaisuus. Kaupungin edustaja piti puheen Kapulle, ja paikalla oli tosi paljon väkeä onnittelemassa sankarikissaa. Oli kahvia, teetä ja kakkuakin. Meillä oli mukana raksuja Kapulle, mutta sillä oli niin paljon nuuhkittavaa, ettei se niitä edes huomannut”, Pate ja Tarja kertovat.
Kapu oli ensimmäistä kertaa elämässään muualla kuin kotonaan, jos lääkärikäyntejä ei lasketa. Pate kantoi lemmikkinsä kantokopassa juhlatilaan, jossa sille puettiin valjaat. Monet kissanomistajat tietävät, että kissa saattaa valjaisiin laitettuna valahtaa lötkönä maahan kuin halvaantuneena. Mutta ei tämä sankarikissa!
”Kapu antoi rauhallisena laittaa valjaat, ja käveli oikein reippaasti kaiken ihmispaljouden keskellä”, Pate ihmettelee Kapun ensikosketusta valjaisiin ja ihmispaljouteen.
Vaimeat avunhuudot
Pate laskee parvekkeen lasioven sälekaihtimet alas ja näyttää, miten Kapu joulukuisena yönä pomppi villisti aina sädekaihdinten puoliväliin asti. Niissä näkyy yhä kohta, johon Kapun käpälät iskeytyivät sen hyppiessä. Samalla se mourusi, tai suorastaan rääkyi, kuten kolleilla joskus on tapana. Tällainen riehuminen oli yleensä rauhalliselle Kapulle täysin epätavallista toimintaan. Yleensä Kapu vain hennosti maukuu ja rapsauttaa vähän ovea parvekkeelle halutessaan.
”Heräsin säpsähtäen Kapun mekkalointiin. Kello oli noin puoli kolme yöllä, ja kaikkialla oli pilkkopimeää. Silloin joulun alla ei ollut vielä paljon lunta, mutta pakkasta oli kuitenkin jonkin verran”, Pate muistelee.
Kapun käytös oli niin omituista, että kylmästä ilmasta huolimatta Pate avasi oven parvekkeelle. Kapu jatkoi mouruamistaan asettuen levottomana tuijottamaan kohti vastapäistä kerrostaloa. Pate ihmetteli sen touhua, ja kävi välillä keittiössä ottamassa lasillisen vettä. Kun hän palasi parvekkeelle hän kuuli vaimeaa, vanhan miehen äänellä toistettua avunpyyntöä.
”Joku sanoi väsyneesti apua, apua. Vaikutti siltä, ettei hän jaksanut enää huutaa.”
Silloin Pate ei enää epäröinyt. Hän puki ylleen ja lähti ulos etsimään äänen lähdettä. Kapun katseellaan näyttämässä suunnassa oli vanha mies pienen alaikkunan ikkunalaudalla kyhjöttämässä. Puhuessaan miehelle Pate ymmärsi nopeasti, että vanhus kärsi muistisairaudesta. Miehellä oli yllään vain alusvaatteet, eikä hän tiennyt missä koti on. Jälkeen päin Patelle kerrottiin, että mies oli jo 92-vuotias, ja että hän asui kyseisessä kerrostalossa.
”Avaimia ei ollut, eikä taskujakaan, joihin hän olisi ne voinut laittaa. Soitin heti hätäkeskukseen, ja vanhus kykeni itse arvioimaan olleensa siinä ainakin pari tuntia. Kun hätäkeskus kuuli tämän, sieltä päätettiin lähettää ambulanssi. Hänet oli saatava pian turvaan.”
Hän jäi miehen kanssa odottamaan ambulanssin saapumista. Siihen meni parikymmentä minuuttia. Kävi ilmi, että mies luuli olleensa tyttärensä tykönä. Myöhemmin tytär kertoi, että hänen isänsä oli ollut läheisessä palvelukeskuksessa, mutta kotiutettu hyväkuntoisena.
”Kun miestä tutkittiin ambulanssissa, hän oli jo kovin kylmissään ja aivan hiljaa. Silloin ajattelin, että onneksi Kapu herätti minut. Kun palasin kotiin, Kapu oli jo aivan rauhallinen, oma itsensä. Itse en heti saanut unta”.
Varoittaa verensokereista
Pate kertoo pelastetun vanhuksen tyttären soittaneen ja kiittäneen seuraavana päivänä. Hän myös toi herkkuja Kapulle kiitokseksi. Paten käsityksen mukaan pelastettu vanhus pääsi sairaalasta takaisin palvelukeskukseen. Ei ihme, että Pate on ylpeä ja kiitollinen ihmekissastaan, joka toimi omalta osaltaan hengenpelastajana.
Tärkeä Kapu on Patelle muutenkin. Kapusta on ihanaa kömpiä Paten päälle tai kainaloon kehräämään, kun Pate on lepäämässä. Kaiken lisäksi sankarikissalla on niin tarkka hajuaisti, että se aistii Paten verensokerin heilahtelut. Se myös ilmaisee havaintonsa selkeästi Patelle puskien itseään kainaloon. Patella ei ole todettu diabetesta, mutta jostain syystä hänen verensokerinsa heilahtelevat rajusti, joten Kapun hoiva on hänelle tärkeää.
”Kapu on monta kertaa osoittanut minulle kainaloon tunkeutumalla, että olisi aika ottaa mehua tai muuta sokeripitoista. Yleensä verensokerin laskettua liian alas minulle tulee hikoilukohtaus. Kapu kuitenkin huomaa verensokerin laskun ennen minua ja ilmoittaa siitä”, Pate kertoo.
On aika jättää sankari-Kapu lepäilemään Paten kanssa sängylle. Kapu saa viettää lopun elämäänsä kissanpäiviä, kun sitä hellitään ja ruokitaan rakastavassa kodissa.
Kommentit
Oma kommentti