Karvalakit päässä korvauksia vaatimaan – lohet hävisivät Kemijoesta!

Marraskuussa 1979 junasta laskeutui Helsingin aseman laiturille Lapin miesten valtuuskunta karvalakeissaan. Kemijoen lohikorvauksista oli jaanattu jo kolmekymmentä vuotta. Nyt pohjoisen pojat olivat päättäneet laittaa asian käsittelyyn vauhtia. Julkisuudessa valtuuskunta sai nimen karvalakkilähetystö.

Ajatus Kemijoen valjastamisesta hyötykäyttöön syntyi jo sodan aikana, kun Saksan armeija jäi loppuvuodesta­ 1942 saarroksiin Stalingradissa. Suomen sodanjohdos­sa ymmärrettiin hyvin, että käsillä saattoi olla toisen maailmansodan käännekohta­ Euroopassa. Sen tiesi myös puolustusministeri Rudolf Walden.

Paitsi puolustusministeri, Walden oli myös Yhtyneiden Paperitehtaiden perustaja, pääomistaja ja yhtiön hallituksen puheenjohtaja. Hän ymmärsi, että kun Saksa häviäisi sodan, tulisi Suomi sen liittolaisena menettämään vähintäänkin talvisodan jälkeen uudelleen vallatun Karjalan. Karjalassa taas sijaitsi kolmasosa Suomen vesivoimaloista ja tappion myötä nekin olisi mennyttä. Silloin pitäisi jostain löytää korvaavaa energiaa teollisuuden tarpeisiin. Ja sitä löytyisi pohjoisen koskista.

Sotaonnen kääntymisestä­ vakuuttunut Walden antoi Yhtyneiden Paperitehtaiden voimapäällikkö Erkki Aallolle tehtäväksi ostaa kaikki Rovaniemen ja Kemijärven väliset kosket, jotka vain sai, Yhtyneiden Paperitehtaiden laskuun. Pian ostoslistalla olivat kaikki Pohjois-Suomen kosket.

Tarkoitus oli valjastaa koko Kemijoen vesistö sähköntuotantoon. Vuonna 1943 kahdeksan puunjalostusyhtiötä perusti Pohjolan Voima Oy:n tyydyttämään metsäteollisuuden sähköntarvetta. Kilpasille pohjoisen koskiosuuksista tuli myös valtion energiayhtiö Imatran Voima.

Syyskuussa 1944 solmittiin välirauhansopimus. Karjala ja sen voimalaitokset menetettiin, lisäksi Suomen piti maksaa mittavat sotakorvaukset. Kun sota oli loppu, alkoi voimalaitosten rakentaminen pohjoisen koskiin. Ensimmäisenä valmistui Isohaaran voimalaitos Kemijoen suistoon.

Vuonna 1954 perustettiin valtio-omisteinen Kemijoki Oy hyödyntämään pohjoisen vesivoimaa ja patoamaan koskia.

Euroopan paras lohijoki

Kun Kemijoki oli padottu, katosivat sieltä vaelluskalat, niistä tärkeimpänä lohi. Lohenpyynti oli ollut Kemijoella tärkeä elinkeino vuosisatojen ajan. Mutta paikallisille lohi oli paljon muutakin – se oli osa jokivartisten identiteettiä.

Jo ensimmäistä, Isohaaran voimalaitosta rakennettaessa laki olisi edellyttänyt, että vaelluskaloille olisi pitänyt järjestää voimalaitoksen ohitusmahdollisuus. Tätä silmällä pitäen voimalaan piirrettiinkin kalahissi, jota vaelluskalat eivät kuitenkaan alkaneet käyttää. Kun seuraavalle, Kemijoki Oy:n omistamalle Petäjäskosken voimalalle haettiin rakennuslupaa, todettiin ettei kalateille enää ollut tarvetta – Kemijoen lohi oli jo kuollut sukupuuttoon.

Jokivarren asukkaat halusivat hyvityksen Euroopan parhaan lohijoen tuhoamisesta: saalis- ja pyyntökorvauksia sekä kalanhoitotoimien aloittamista. Kolmeen vuosikymmeneen ei kuitenkaan tapahtunut muuta, kuin että vuonna 1962 asetettiin toimitusmiehet arvioimaan Kemijoen rakentamisesta aiheutuneita menetyksiä. Mitään ratkaisua asiaan ei 1970-luvun lopulle tultaessa oltu saatu aikaiseksi.

Pitkä taistelu

Huhtikuun 1979 lopulla Lapin maakuntaliitto kokous­ti­ ravintolakoulu Oppipojan tiloissa. Kokous alkoi aterialla ja radio oli auki. Uutistenlukija kertoi nuorten aktivistien yrityksestä keskeyttää lintujärvenä tunnetun Koijärven kuivatus. Osa mielenosoittajista oli kahlinnut itsensä kiinni kaivinkoneisiin, ja poliisi oli kyydinnyt aktivisteja putkaan.

”Mokomankin rapakon takia! Jos kyse olisi Kemijoesta, niin silloin minäkin olisi ­valmis lähtemään vaikka putkaan”, Lapin maaherra Asko Oinas sadatteli, joka oli ­paikalla maakuntaliiton työvaliokunnan asiantuntijana.

Työvaliokunnan asialistalla oli taas kerran Kemijoen lohikorvaukset. Puheenjohtaja Lasse Näsi kertoi, että korkein hallinto-oikeus oli palauttamassa kalakiistan jo kolmannen kerran uuteen valmisteluun, tällä kertaa aivan alusta alkaen. Toimitusmiesten oli tarkoitus arvioida uudelleen kalatalouden menetyksen.

”Mitä tehdään?”, puheenjohtaja kysyi: ” Oikeustaistelua Kemijoen patoamisen seurauksista on tähän mennessä käyty jo yli kolmekymmentä vuotta.”

Varapuheenjohtaja Benjam Hampinen muisti maaherran äskeiset sanat. Hänkin olisi valmis putkaan Kemijoen lohen vuoksi. Näin heidän asialleen saataisiin julkisuutta, kuten Koijärven nuoret saivat omalleen. Hampinen, Kemijoen voimalatyömailla lakkokenraalina mainetta niittänyt kemiläinen kommunisti, ehdottikin oikeusministeriön valtaamista.

Wahlroos jyrähti

Helsingin sateisessa ja sumuisessa aamussa 42-henkinen lähetystö marssi marraskuun 6. päivä rautatieasemalta oikeus­ministeriöön. Vaikka tarkoitus oli saapua ennalta varoittamatta, oli huhu karvalakkimiehistä jo kiirinyt ministeriöön. Puolen tunnin odottelun jälkeen oikeusministeri, RKP:n Christoffer Taxell otti lähetystön vastaan.

Taxell hälytti voimayh­tiöiden edustajat neuvottelemaan ministerien ja johtavien virkamiesten kanssa kalakorvaus-asian ratkaisemisesta. Yhtiöiden edustajat olivat ­haluttomia maksamaan korvauksia. Pohjolan Voiman hallituksen puheenjohtaja Paavo Honkajuuri valitteli, ettei yhtiöllä ollut sellaisia rahoja.

”Kyllä teillä on rahaa, tuokaa koko kirjanpitonne, niin katsotaan”, jyrähti kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Bror Wahlroos Honkajuurelle.

Kun vuorineuvos vastasi, että papereita olisi kovinkin paljon, käski Wahlroos tuomaan tilinpäätösasiakirjat, vaikka kuorma-autolla.

Smolnan neuvottelut eivät tuoneet vielä ratkaisua, mutta Wahlroosin käytös pehmitti yhtiöiden pomomiehiä. Ministerit käsittelivät lähetystön vaatimuksia vielä hallituksen iltakoulussa, mutta sen päätös oli pettymys lähetystölle. Asia etenisi käsittelyyn normaalissa järjestyksessä.

Yllättävä käänne tapahtui pari päivää myöhemmin. Kun pääministeri Mauno Koivisto kävi läpi tavanomaista päiväohjelmaansa, otti sihteeri sen päätteeksi puheeksi Kemijoki-lähetystön. Se oli edelleen Helsingissä ja tyytymätön iltakoulun päätökseen. Lähetystö oli esittänyt asian ratkaisemista poikkeuslailla.

Koivisto päätti hoitaa asian­ ilman poikkeus- tai erillislakeja ja lähetti oikeusministerin neuvottelemaan vielä Honkajuuren kanssa. Pääministeri ohjeisti Taxellia, että tämä esittäisi voimayhtiöiden maksavan korvaukset vapaaehtoisesti. Muuten yhtiöiden omaisuutta tultaisiin takavarikoimaan.

Honkajuuri ei halunnut lähteä kokeilemaan, oliko pääministeri ollut tosissaan. Hän taipui neuvotteluratkaisun etsimiseen.

Korvaussumma pieneni

Voimayhtiöt taipuivat lopulta korvausten maksamiseen. Niiden maksatus oli jo käynnissä, kun oikeudelta tuli lopullinen päätös asiaan. Se oli jokivartisille pienoinen järkytys. Korvaussumma putosi 35 miljoonasta markasta 20 miljoonaan. Oikeuden mielestä Kemijoen lohi kuului valtiolle. Lohenpyyntiä harjoittaneet kalastuskunnat saivat korvauksen siis valtion heille antamasta, pitkään jatkuneesta oikeudesta pyytää valtion omistamaa kalaa.

Vaikka lopputulos ei aivan ollut sitä, mitä karvalakkilähetystö oli lähtenyt hakemaan, sai se kuitenkin lohdutukseksi vielä kaksi erillislakia: toisella niistä kohtuullistettiin korvauksien verotusta ja toisella vapautettiin ennen oikeuden lopullista päätöstä tarpeettomasti korvauksia saaneet takaisinmaksulta.

Kalaportaita, jotka mahdollistaisivat lohen nousun Kemijokeen, ei vieläkään ole saatu aikaiseksi. Vuonna 2024 vesivoimayhtiöt tosin määrättiin selvittämään ja suunnittelemaan kalateiden rakentamista Kemijoen voimalaitoksiin.