Kauko Aho-Mantila joutui rintamalla poikkeuksellisiin tehtäviin. Veteraani kuljetti soppaa, toimi valon näyttäjänä ja naamioi kuorma-autoja. Vaarallisia tilanteita riitti silti.
Teksti ja kuvat Anne Anttila
Olohuoneen seinällä on komea valokuva kuudesta nuoresta sotilaasta, veljeksistä, joista vain veljessarjan nuorimmaisiin kuulunut Kauko, 93, on ainoana elossa.
– Tuvassa pyöri vielä kaksi tyttöäkin, joten lapsuuden kodissani oli kaiken kaikkiaan kahdeksan lasta. Isä lähti muutamaksi vuodeksi Amerikkaan taaloja tienaamaan. Hän työskenteli nikkelikaivoksessa ja elätti meidät valtameren takaa. Tienestit olivat sen verran hyviä, että Amerikan ansiosta pystyimme ostamaan tilan ja luomaan tätä kautta myös hyvän toimeentulon, veteraani Aho-Mantila kertoo.
Ilmajoella varttunut Kauko Aho-Mantila sanoo saaneensa hyvän ja isänmaallisen kotikasvatuksen.
– Liityin jo seitsemänvuotiaana sotilaspoikiin. Koulutus ja yleiset toimintatavat olivat hyvin lähellä normaalia asepalvelusta, joten armeijaan lähtö ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia.
18-vuotiaana rintamapalvelukseen
Kauko Aho-Mantila oli rintamapalvelukseen astuessaan vuoden -41 helmikuussa vasta 18-vuotias.
– Olin nuori, mutta mielestäni kohtalaisen kokenut. Pidin sotilaspoikataustaani erittäin arvokkaana koulutusmuotona. En osannut pelätä. En edes siinä vaiheessa, kun hyppäsimme härkävaunuista kuorma-auton lavalle ja lähdimme siirtymään kohti Kannasta.
Aho-Mantila muistaa edelleen autonlavalla vallinneen hiljaisuuden.
– Kukaan ei puhunut mitään. Kuuntelimme vain voimistuvaa tykkien jyminää. Mielessä liikkui varmasti monenlaiset ajatukset, mutta kukaan ei paljastunut kuitenkaan tuntemuksiaan.
Vasta perille päästyään nuorille täydennysmiehille valkeni totuus. Niin myös Kauko Aho-Mantilalle.
– Saimme aseen sijaan lapion ja käskyn ryhtyä kaivamaan korsuja. Helpotus oli pieni, muttei lopullinen. Olimme etulinjan tuntumassa, joten vihollisen läsnäolo oli kuitenkin koko ajan aistittavissa.
Vain muutama päivä saapumisensa jälkeen täydennysmies Aho-Mantila sai kuuluisan tulikasteensa.
– Kello oli puolenpäivän tienoilla, kun odottelimme soppakuskin saapumista. Istuin kiven päällä, kun kuulin outoa jylinää. Samalla tuli hälytys ja ehdin juuri nousta ylös, kun viereen jysähti kranaatti. Ryömin syvemmälle metsään ja painauduin näreikön suojiin. Keskitys oli raju. Tunsin vain, kuinka maa järähteli ja hiekka kirnusi ympärillä, Ilmajoen veteraani kuvailee.
Kaikkien ihmeeksi, keskitys ei vaatinut kaatuneita. Ei edes haavoittuneita.
– Suuren hämmennyksen vallassa palasimme takaisin korsutyömaan äärelle ja jatkoimme odotellen muonamiehen saapumista. Ruokatauko venyi pitkälle iltapäivään, mutta onneksi sentään henki säilyi.
Vihollisen maataistelukone
Sotaveteraani Kauko Aho-Mantila sanoo kohdanneensa myös vihollisen hyvin poikkeuksellisessa tilanteessa.
– Olin saanut lapiohommat päätökseen, kun lähdin hieman jaloittelemaan. Asetoverit varoittelivat vihollisesta, mutta lupasin pysyä näköetäisyydellä. Kävelin muutaman sadan metrin päässä olevalle pellon reunalle ja olin palaamassa takaisin, kun näin puiden takaa erikoisen heijastuman. Käännyin katsomaan ja samalla sieltä ilmestyi kuin tyhjästä vihollisen maataistelukone.
Aho-Mantila sanoo säikähtäneensä ja hypänneensä lähimpään ojaan.
– Kone kaartoi eteeni ja odotin, että kohta napsahtaa. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Kone pyöri vain ympärilläni ja tuli niin lähelle, että katsoimme lentäjän kanssa toisiamme silmiin. Tuijotimme vain hetken toisiamme ja vihollinen kaartoi tiehensä. Hieman horjuvin askelin palasin takaisin tukikohtaani ja kiitin itseäni siitä, ettei minulla ollut asetta mukana. Aseettomuus oli minun pelastukseni.
Eri puolilla Kannasta, kuten Metsäpirtillä ja Rautun suunnalla palvellut Kauko Aho-Mantila sanoo täydennysmiesten olleen rintaman juoksupoikia.
– Meitä liikuteltiin tarpeen mukaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna osa tehtävistä oli helppoudestaan huolimatta kuitenkin vaarallisia.
Muonan kuljettaminen tykistön tulenjohtoon
Yksi vaarallisimmista oli Aho-Mantilan mukaan muonan kuljettaminen tykistön tulenjohtoon.
– Tulenjohto sijaitsi etulinjassa ja noin neljän kilometrin päässä tukikohdasta. Täytin 20 litran kantopakkirepun, otin pyörän ja kiväärin ja lähdin pimeän turvin polkemaan kohti määränpäätä. Kantamus oli raskas ja reitti huono, joten matkanteko oli todella hidasta. Välillä oli pakko jopa pysähtyä ja tunnustella edellä menevää reittiä. Päällimmäisenä oli pelko vihollispartioon törmäämisestä.
Sopan kuljettaminen päättyi kuitenkin onnekkaasti ja tämän reissun jälkeen täydennysmies Aho-Mantilaa pyydettiin myös kuorma-autonkuljettajan apupojaksi.
– Ensimmäinen tehtäväni oli naamioida ammuksia ja miehistöä kuljettaneet kuorma-autot. Kaadoin pajupuskia ja naulasin ne kiinni puulavojen kylkeen. Tämän jälkeen hyppäsin lavalle ja sain ohjeet napauttaa kattoon, jos reitin varrella näkyy epämääräistä liikettä. Onneksi ei näkynyt, veteraani muistelee.
Välillä täydennysmies Aho-Mantila siirtyi auton lavalta polulle ja näytti kuljettajalle valoa.
– Liikuimme usein myös yöllä ja tällöin ei sopinut pitää autossa valoja.
Kerran apumies Aho-Mantila joutui todistamaan ikävää murhenäytelmää.
– Kuljetimme yömyöhään miehiä ja yht´äkkiä yksi näistä nuorista pojista pudottautui vauhdissa kyydistä ja kuoli. Hänellä pettivät hermot.
Peti kuusen havuista
Eri puolilla rintamaa toimineet täydennysmiehet joutuivat Kauko Aho-Mantilan mukaan pärjäämään usein astetta huonommissa olosuhteissa.
– Nukuimme metsässä, puun juurella. Kuusen havuista teimme pedin, pistimme repun päälle ja mantteli sai toimia peittona. Joskus saimme nukkua ”hienosti” pahviteltoissa. Siellä oli kamiinat ja kaikki, Kauko kertoo.
Myös ruoka oli Aho-Mantilan mukaan huonoa.
– Muonitus ei pysynyt perässä. Joskus meni päiviäkin, ettemme saaneet lämmintä ruokaa. Vanikkaa jyrsimme pahimpaan nälkään ja iltaisin kuului samanlainen rouske, kun kototilan konitallista.
Nälkä oli Aho-Mantilan mukaan usein niin kova, että pojat keittivät velliä jopa paleltuneista perunoista.
– Vaihtoehdot olivat vähissä. Sulatimme lumesta vettä ja pistimme pakin kiehumaan kamiinan päälle. Lämpimän veden joukkoon ei ollut muuta lisättävää kuin kasa paleltuneita ja osittain jopa mädäntyneitä perunoita. Sitä kuitenkin syötiin, kun muutakaan ei ollut.
Tykistössä palvellut veteraani sanoo ampuneensa reilun kolmen vuoden pituisen rintamapalveluksensa aikana vain yhden laukauksen.
– Kamiinan torni ei vetänyt ja savu tuli sisälle, joten otin kiväärin ja ammuin piippuun reiän. Tämän jälkeen torni veti iloisesti, Aho-Mantila paljastaa naureskellen.
Kommentit
Oma kommentti