Kolmen sodan veteraani, automies Armas Koski piti Uhtuan korpisoturit vanikassa ja varusteissa. Autokomppaniassa palvellut pohjalaisveteraani tunnettiin rintamalla myös ahkerana kauppamiehenä.
Teksti Anne Anttila kuvat Anne Anttila ja Kosken kotialbumi
Veteraani Armas Koski, 101, opastaa naureskellen navigaattorin pyörittämää vierasta.
Neuvot ovat sen verran hyvät, että ajan hetkessä oikeaan osoitteeseen. Vastassani on ystävällisesti hymyilevä mies.
– Tervetuloa! Löysit sentään perille, vaikka unohdin mainita, että tienposkessa oleva postilaatikko on punainen. Täsmälleen samanlainen kuin naapurillakin, veteraani veistelee ja pyytää tulijaa peremmälle.
Ilmajokelainen Armas Koski on kuuluisa hyvästä huumoristaan.
– Ilman naurua elämä olisi tylsää. Huumori on tasoittanut tietä myös vaikeimpina aikoina ja näitäkin hetkiä on vuosikymmenten varrella riittänyt.
Jäi leskeksi
Viimeisin pysähdys sijoittuu viiden vuoden taakse, jolloin Koski jäi leskeksi.
– Vaimon kuolema oli kova paikka. Ensimmäinen vuosi meni kuin sumussa. Päivät hukutin suruani puutyöverstaassa ja illat istuin tuvan pöydän ääressä ja tuijotin tyhjyyteen. Ruokakaan ei oikein maistunut, Ilmajoen veteraani muistelee.
Sotaveteraani Armas Koski sanoo olevansa pula-ajan lapsi.
– Ei ollut lapsilisiä eikä työttömyyskorvauksia. Kotituvassa pyöri kuusi lasta ja navetassa pari lehmää. Leipä oli kapea eikä sen pituudellakaan voitu kehua. Köyhyys oli kuitenkin yhteinen ongelma, joten opimme tyytymään vähään.
Kuitenkin siinä vaiheessa, kun Kosken perhettä kohtasi tragedia, myös Armaksen elämä muuttui.
– Olin yhdeksänvuotias, kun äitini kuoli. Köyhyys muutti muotoaan ja alkoi näkyä myös perheen ruokapöydässä. Vaihtoehdot olivat vähissä, joten minäkin laitoin korteni kekoon ja lähdin paimenpojaksi. Palkaksi sain vaatetta ja joskus ruokaa, veteraani Koski kertoo.
Köyhyydestä huolimatta elämä kuitenkin jatkui.
– Kuuluin niihin onnekkaisiin, jotka saivat käydä työn teon ohella kuitenkin koulua. Olen oikeastaan ”ylikoulutettu”, sillä kävin kolmea talvea kiertokoulua ja neljä vuotta kansakoulua, Koski paljastaa naureskellen.
Talvisota
Ilmajoen sotaveteraanin tie talvisotaan alkoi ylimääräisten kertausharjoitusten kautta.
– Tiesin heti, ettei harjoituksista tulla suoraan kotiin. Siinä vaiheessa, kun sain käteeni kuorma-auton avaimet ja tehtävän lähteä evakuoimaan, oli tosi kysymyksessä.
Heti talvisodan alettua Kosken autokomppania sai käskyn siirtyä Laatokan rantamaille.
– Se oli pirun paha paikka. Ei yksistään vihollisen, vaan myös ankaran talven takia. Pakkasta oli pahimmillaan yli 40 astetta. Siinä kokivat kovia niin miehet kuin autotkin.
Automies Koski sanoo kovan talven opettaneen kuitenkin hyväksi ajomieheksi.
– Kuorma-autot olivat valtavan kankeita, joten härveleiden liikuttamiseen tarvittiin voiman lisäksi myös idearikkautta. Lisäksi siinä vaiheessa, kun kylmyys oli tyhjentänyt akut ja jäädyttänyt öljyt, tarvittiin myös onnea. Jos auto ei lähtenyt hinaamalla liikkeelle, niin sitten sytytettiin auton alle nuotio. Se oli melkoinen taitolaji, sillä liekkejä ei saanut päästää liian suuriksi, Koski selvittää naureskellen.
Mitattiin automiehen sietokyky
Veteraani Koski muistaa erään tapauksen, jossa mitattiin myös automiehen sietokyky.
– Autokomppaniaan tuli käsky siirtää miehiä linjaan. Aikataulu oli tiukka, sillä kaatuneiden tilalle oli saatava nopeasti täydennystä. Kaikki automiehet komennettiin riviin ja kysyttiin, että kuka ei pelkää pimeää, pakkasta eikä ryssää? Ratin taakse tarvittiin komppanian kylmähermoisin mies.
Arpa osui automies Koskeen.
– Ei siinä muu auttanut, kuin kääräistä saapassukkien ympärille kierros sanomalehteä ja nousta hyttiin. Matkanteko oli kylmää, sillä lämmityslaitteista ei ollut tietoakaan. Ainoa lämmönlähde oli lavalla kiikkuva häkäpönttö, mutta ei ajomies ehtinyt senkään ympärillä aikaansa viettää. Apukuski hoiti pilkkeiden lisäämisen, Ilmajoen veteraani kuvailee.
Joutuminen keskitykseen
Toinen hyviä hermoja vaativa reissu ajoittui Kosken mukaan vuoden 1939 loppupuolelle, jolloin automies Koski sai käskyn viedä varusteita Laatokan Karjalassa sijaitsevaan Salmiin.
– Menomatka sujui huonoja teitä lukuun ottamatta hyvin, mutta paluumatkalla jouduimme keskitykseen. Kyseessä oli tiukka paikka. Vasta siinä vaiheessa, kun edessä räjähti, havahduin tilanteeseen. Syöksyin ovesta ulos ja ryömin auton alle. Kuulaa tuli torven täydeltä ja ympärillä vain rätisi. En muista kuinka kauan tätä kauheutta kesti, sillä jokainen sekunti tuntui ikuisuudelta.
Automies Koski selvisi keskityksestä kuitenkin haavoittumatta.
– Se oli suuri ihme, sillä hävittäjät niittivät yleensä varmaa kuolemaa.
Myös talvisodan viimeisenä päivänä veteraani Armas Koski sanoo kokeneensa ihmepelastumisen.
– Olimme Ihantalan asemalla lastaamassa tavaraa, kun jouduimme vihollishävittäjien yllättämiksi. Pommilaivue ilmestyi kuin tyhjästä. Kuului vain jylinää ja samalla alkoivat pommit putoilla. Laivue lensi niin matalalla, ettei edes ilmavalvonta havainnut niitä. Tilanne oli paha. Siinä meni yksi mies ja paljon kalustoa.
Jatkosota
Jatkosodan aikana kuorma-autonkuljettajana toiminut Armas Koski ajoi miehiä ja kalustoa niin Uhtualla, Kiestingissä kuin Puokkiniemelläkin.
– Pyörät pyörivät taukoamatta, sillä miehistökuljetukset hoidettiin yleensä yöllä. Siinä oli jännitystä kerrakseen, kun siirrot tehtiin hiljaa ja huomaamattomasti. Pelkäsin hävittäjiä, joten opettelin ajamaan ilman valoja. Tiukan paikan tullen käytin korkeintaan parkkivaloja. Joskus miehet kulkivat edellä ja näyttivät taskulampulla valonkajoa.
Veteraani Koski sanoo saaneensa jatkosodan aikana myös erikoistehtäviä, joista mieleen painuvin oli viedä tupakkalasti heikkoja jäitä pitkin Kiestinkiin.
– Ei siinä auttanut pelätä, vaikka lasti keinahteli ja jää natisi. Käsky oli käsky ja sitä oli noudatettava.
Oman jännityksensä rahtaamiseen toivat myös huonokuntoiset tiet.
– Varsinkin sateiden jälkeen tiet olivat savivelliä ja autot painuivat akseliaan myöten liejuun. Helppokulkuisia eivät olleet myöskään niin sanotut kapulatiet. Jouset olivat kovilla ja ei siinä kuskikaan helpolla päässyt. Kädet tärisivät vielä viikkojenkin päästä, automies Koski kuvailee.
Ajotaidot oikeuksiinsa
Automies Kosken ajotaidot pääsivät oikeuksiinsa myös Lapin sodassa.
– Urakkani alkoi jo Tornion maihinnoususta. Sain määräyksen kuljettaa kaatuneet asetoverini Muoniossa sijaitsevaan keskukseen. Tehtävä tuntui ikävälle. Nostin lavalle, viimeistä matkaa varten monta tuttua poikaa. Siinä vaiheessa nousi tippa pohjalaisenkin miehen silmäkulmaan.
Välittömän miehen maineessa ollut Koski joutui joskus myös pieniin kommelluksiin.
– Automiehenä pääsin joskus syömään niin sanotusti kuormasta. Joskus kävi niin, että vaihdoin vanhentuneet lihapurkit tuoreempiin ja nappasin reppuuni muutaman ylimääräisen leivän. Kerran otimme kyydissä olleesta viinatynnyristä muutaman pullollisen omiinkin tarpeisiin. Osa joi, mutta minä vaihdoin ”saaliin” siivulliseen sianlihaa. Läskiseen sellaiseen, Ilmajoen veteraani paljastaa.
Aulis Kosken mukaan sodassa oli pakko viljellä huumoria.
– Muuten ei olisi jaksanut. Jokainen käsitteli kokemuksiaan omalla tavallaan. Osa miehistä nollasi kauheuksia juomalla, toiset pelaamalla korttia tai kirjoittelemalla kirjeitä. Minä kuuluin niihin, jotka lievensivät pelkoa tekemällä pientä vaihtokauppaa sekä veistelemällä puulusikoita.
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2016. Hymy.fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Kommentit
Oma kommentti