Lääkintälotta Salme Haltia:”Kuolemaan oli pakko sopeutua”

Kenttäsairaalalottana toiminut Salme Haltia lohdutti vaikeasti haavoittuneita ja työskenteli päiväkausia nukkumatta.

Nuori lääkintälotta selvisi sodan armottomuudesta vahvan luonteensa ansiosta.

Teksti Anne Anttila kuvat anne anttila ja sa-kuva

Soitan ovisummeria. Oululaisen kerrostaloyksiön oven raosta kurkistavat hymyilevät kasvot.
– Tervetuloa! Yleensä en avaa ennen kuin tarkistan tulijan asian, mutta nyt tein poikkeuksen, kun tiesin tulostasi. Tulehan peremmälle, rintamalotta Haltia puhelee.
Nuorekkaaseen housuasuun pukeutunut Salme Haltia, 103, johdattaa tulijan olohuoneeseen ja istahtaa itse paraatipaikalla olevaan keinutuoliin.
– Tässä minulla on tapana istuskella ja miettiä eletyn elämän ihmeellisyyksiä. Kiikkumalla aika kuluu mukavasti. Samalla on mukava kuunnella radiota ja suunnitella päivän askareita, Haltia puhelee.

Kahdeksanlapsisen työläisperheen esikoinen

Kunnioitettavista ikävuosistaan huolimatta rintamalotta Salme Haltia asuu edelleen yksin omassa kodissaan.
– En tarvitse ulkopuolista apua. Laitan ruuan ja pesen pyykit. Siivooja käy säännöllisesti, mutta kevennän hänenkin työtaakkaansa tekemällä pieniä esivalmisteluita.

– Tiedän, että säästöpaineet ovat kovat ja aikataulu kireä, joten rullaan ainakin matot valmiiksi, Salme-rouva naureskelee. 

Oulun Pateniemessä syntynyt Haltia sanoo kasvaneensa kahdeksanlapsisen työläisperheen esikoisena.
– Äitini sairasti reumatismia, joten jouduin varhain kantamaan vastuun myös sisaruksistani. Arjen askareet ja monenkirjavat kotityöt tulivat jo kymmenvuotiaana tutuiksi. Nuorena opituista taidoista oli myöhemmässä vaiheessa kuitenkin iso hyöty, Oulun rintamalotta taustoittaa.

Talvisodan kynnyksellä Salme kävi lyhyen lääkintälottakurssin, jossa opeteltiin muun muassa lastoittamista ja haavojen sitomista.
– Ehdimme olla reservissä vain pari viikkoa, kun lottapiiristä tuli määräys astua junaan. Määränpää oli tuntematon.

– Muistan edelleen sen hetken, kun puristin kädessäni olevaa matkalitteraa ja mietin pelonsekaisin tuntein tulevia päiviä. Olin tottunut työhön ja vastuuseen, mutta kodin jättäminen tuntui kuitenkin oudon vaikealle, Salme Haltia sanoo hiljaisena.

Juna, jossa istui myös 27-vuotias lääkintälotta, pysähtyi Rovaniemelle.
– Laskeuduttuani asemalaiturille, mieleni valtasi ihmeellinen rauha. Tunsin olevani valmis ja valmiina palvelukseen.

– Nostin repun selkääni ja lähdin kävelemään kohti kenttäsairaalaa. Matkalla päätin, että tulen puolustamaan isänmaatani parhaan kykyni mukaan, pyyteettömästi ja suurella sydämellä.

Rovaniemen komennus osoittautui heti ensimmäisistä päivistä lähtien lääkintälottien korkeakouluksi.
– Kaupunkia pommitettiin paljon. Opimme siihen, ettei vihollinen lentele huvikseen, vaan kylvää tuhoa ja kuolemaa.

– Kohtalokkain täysosuma kohdistui Veitsiluoto-yhtiön katolla olleeseen ilmavalvontaan. Siinä meni monta hyvää poikaa. Osa kuoli heti ja osa kesken hoitotoimenpiteiden, Salme Haltia muistelee hiljaisena.

”Kuolemaan tottui ja jopa turtui”

Tuhoisan pommituksen jälkeen kuolemasta tuli myös lääkintälotta Haltialle kutsumaton vieras.
– Kuolemaan tottui ja jopa turtui, mutta en kuitenkaan koskaan pystynyt unohtamaan kuolevan viimeistä katsetta. Tilanne oli pysäyttävä, kun vaikeasti haavoittunut nuorukainen puristaa kevyesti kättä, katsoo silmiin ja ennen viimeistä henkäystä hänen poskipäälleen vierähtää iso kyynel. 

Komennus Rovaniemen kenttäsairaalassa päättyi kuitenkin lyhyeen, sillä vuoden -40 tammikuussa koko kenttäsairaala päätettiin sijoittaa Kannakselle. Junamatka kohti Säkkijärveä oli pitkä ja vaarallinen.
– Vihollisen pommitukset hidastivat matkantekoa. Ilmahälytyksen tullessa juna pysäytettiin ja matkustajat käskytettiin suojaan. Kiire oli kova. Juna ei ehtinyt usein edes pysähtyä, kun hyppäsimme hankeen, Haltia kuvailee.

Suuri ihme

Lukuisista ilmahälytyksistä huolimatta kenttäsairaalan väki selvisi pääteasemalle vahingoittumattomana.
– Se oli suuri ihme. Muistan elävästi, kuinka kiitollisia olimme. Matka oli kestänyt 3,5 vuorokautta, nukkumatta ja heikolla ravinnolla. Väsymyksestä huolimatta jaksoimme kuitenkin hymyillä, lääkintälotta Haltia muistelee.

Raskaan junamatkan väsyttäminä kenttäsairaalan väki hajaantui ja ryhtyi etsimään sopivaa lepopaikkaa. Myös lotat hakeutuivat lähimpään taloon, joka osoittautui vanhaksi kouluksi.

– Astuimme sisään hylätyn koulun asuntolaan, jossa oli siistit, kauniisti pedatut vuoteet. Emme kuitenkaan halunneet sotkea vuoteita, joten asetuimme lattialle nukkumaan.

20km kävely kovassa pakkasessa

Levättyään muutaman tunnin, lotat söivät palan vanikkaa, nostivat reput selkäänsä ja liittyivät muiden mukaan.
– Parinkymmenen kilometrin kävely kovassa pakkasessa oli mieleen painuva koettelemus. Mantteli suojasi pahimmalta kylmyydeltä, mutta ei siinä kärsinyt paljon pysähdellä. 

Matka taittui ripeästi. Perillä lottia odottivat tutut kasvot ja paljon työtä.
– Kenttäsairaala nousi vanhalle koululle. Pesimme paikat lattiasta kattoon ja kannoimme tavarat sisään. Töiden lomassa kuulimme myös uutisia.

– Paikka, jossa olimme edellisen yön nukkuneet, oli pommitettu vain muutamaa tuntia myöhemmin maan tasalle. Tieto pysäytti ja säikäytti. Olimme toistamiseen kokeneet ihmepelastumisen, rintamalotta Haltia kertoo. 

Säkkijärven kenttäsairaala sijaitsi vain kuuden kilometrin päässä etulinjasta, joten taisteluiden äänet toivat mukaan myös katkeamattoman pelon.
– Jatkuva jylinä vei heikoimmilta hermot. Kaikki eivät kestäneet sodan mukana tuomaa painetta. Onneksi minä kestin. Minun oli yksinkertaisesti pakko.

Lääkintälotta Salme Haltia tottui työskentelemään kiireen ja kuoleman keskellä. Työtä tehtiin ympäri vuorokauden, vuorotta ja levähtämättä.
– Työtä rytmitti välillä myös syvä epätoivo. Sitä ei saanut kuitenkaan näyttää, ei edes lähimmälle työtoverilleen. Oli vain oltava vahva. 

Kenttäsairaalan arki oli lääkintälotta Haltin mukaan jatkuvaa työskentelyä kestokyvyn äärirajoilla.
– Ilma täyttyi veren, lian ja ruudin hajusta. Vaikeasti haavoittuneet huusivat tuskissaan, osa itkien ja toiset kiroillen. Kuolevat hakivat turvaa ja kutsuivat äitiä. Tämän kaiken keskellä autoimme, lohdutimme ja pidimme kädestä. Ei ollut aikaa eikä edes voimia itkeä, Salme Haltia muistelee.

Vaikka lääkintälotan tehtäviin kuului pääsääntöisesti potilaiden yleishoito, niin vahvan luonteen omaava Haltia sai erikoistehtävän myös kaatuneiden parissa. 
– Valmistelin kuolleita hautauskuntoon. Pesin, vaatetin ja asetin arkkuun, joten työ oli sekä henkisesti että fyysisesti äärimmäisen raskasta. Tehtävän suorittamiseen meni tuntikausia, sillä vainajaa oli käsiteltävä arvokkaasti ja kunnioittaen.

Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2015. Hymy.fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.