Toivo Valkama taisteli jatkosodan pahimmissa paikoissa, Valkeasaaressa, Siiranmäessä ja Tali-Ihantalassa. Vihollisen suurhyökkäyksen aikana lääkintämiestä tarvittiin toden teolla. Toivo haavoittui itsekin, mutta apu oli lähellä.
Teksti ja kuvat Mika Katajala
Pohjois-Pirkkalassa syntynyt Toivo Valkama täyttää pian 94 vuotta.
Miehen ikään ehtinyt rintamaveteraani asustaa omassa kodissa Tampereen Tesoman kaupunginosassa. Lapsia on kertynyt kokonaista yhdeksän kappaletta, joten isä saa heiltä kiitettävästi apua päivän askareisiin.
Toivo on nauravainen ja iloinen veikko. Pyörätuoli liikkuu ketterästi asunnon huoneesta toiseen. Kokemusta pyörätuolista onkin riittämiin, sillä jo vuonna 1960 Toivo sairastui luusyöpään ja toinen jalka amputoitiin polven yläpuolelta. Iäkkään veteraanin näkö ja kuulo ovat heikentyneet, mutta muistin kanssa ei ole ongelmia; sota-aika piirtyy vieläkin tarkasti mieleen.
Jatkosota oli käynnissä ja Toivolla oli edessä kutsunnat. Nuori mies oli saanut uskonnollisen herätyksen ja aseen käyttö ei oikein mieltä ylentänyt. Toisaalta Toivo oli luonteeltaan hyvin isänmaallinen ja hän katsoi velvollisuudekseen mennä koulutukseen.
Lääkintämieheksi kolmessa kuukaudessa
Sopiva koulutushaarakin löytyi ja niin nuorukaisesta leivottiin kolmessa kuukaudessa Lahden Hennalassa lääkintämies.
Toki lääkintämiehetkin asetta kantoivat, mutta tehtävän luonne taistelujen riehuessa oli aivan toinen kuin vihollisen ampuminen.
Omat haavoittuneet oli saatava hoidettua heti taistelukentällä tai joukkosidontapaikoilla. Rohkea ja asiansa osaava lääkintämies oli sodassa varsin tärkeä elementti.
Orivedeltä Viipuriin
Asemasotavaiheessa Toivo palveli tehtäviensä mukana ensin Orivedellä ja sitten tuli siirto Viipuriin. Välillä hän oli kotirintamalla Kuusankosken sairaalassa lääkäreiden apumiehenä, kunnes palasi takaisin sotatoimialueelle ja liittyi kuuluisaan Pajarin porukkaan.
Komentaja, kenraalimajuri Aaro Pajari oli legendaarinen tamperelainen soturi, jolla oli poikkeuksellisen vahva side omiin miehiinsä. Muiden kenraalien kanssa sen sijaan napit menivät usein vastakkain ja huonokuuloisen kaksinkertaisen Mannerheim-ristin ritarin ääni raikui naapurikylään saakka. Pajarin joukkoihin kuuluneet soturit alkoivat kutsua itseään ylpeinä ”Pajarin pojiksi”. Sellainen oli myös Toivo Valkama.
Jatkosota
Jatkosota sujui Toivon kannalta rauhallisesti aina kesäkuussa 1944 alkaneeseen vihollisen suurhyökkäykseen saakka. Sitä ennen rintamalla tehtiin lähinnä puhdetöitä ja tapettiin muuten vain aikaa.
– Silloin tällöin tuli muutama tykistökeskitys, tai vihollisen partio teki iskuja, mutta enimmäkseen oli rauhallista. Lääkintämiehet olivat siinä suhteessa erikoisasemassa, ettemme joutuneet ottamaan osaa vartiointitehtäviin. Aika leppoisaa oli, mutta kesäkuussa -44 kaikki muuttui päälaelleen, Toivo muistelee ja pudistelee kiivaasti päätään.
Karjalankannaksella
Toivo Valkama oli kesäkuun alussa Valkeasaaressa Karjalan kannaksella. Pajari oli siirretty toisen joukko-osaston komentajaksi ja Mannerheim nimitti 10. divisioonan komentajaksi kenraalimajuri Johannes ”Jussi” Sihvon.
– Ei ollut Sihvo minun mielestäni Pajarin veroinen komentaja. Pajari oli kova komentamaan, mutta oikeudenmukainen ja reilu miehiään kohtaan. Minua nauratti, kun kerran yhdessä paraatissa Pajari piti puheen, minkä lomassa hän huusi suureen ääneen: ”Parhaat sotilaani ovat aina tulleet pimeestä Pispalasta!” (Pispala on Tampereen työlaiskaupunginosa, missä pojat jo syntyivätkin kivi kädessä.)
Puna-armeija aloitti massiivisen hyökkäyksen
Puna-armeija aloitti kesäkuun 9. päivänä massiivisen suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella. Se tuli alueelle sijoitetulle 10. divisioonalle, Toivo Valkaman, joukko-osastolle täytenä yllätyksenä. Päämaja ei edelleenkään olettanut, että suurhyökkäys on todella alkanut.
Seuraavana päivänä ilma oli täynnä kranaatteja ja maataistelukoneita, sillä vihollisen reilut kaksi tuntia kestäneeseen tulivalmisteluun otti osaa peräti 3 000 tykkiä ja kranaatinheitintä. Suomalaisten asemat jauhettiin palasiksi. Juuri tässä myrskyn silmässä Toivokin auttoi haavoittuneita parhaansa mukaan. Suomalaisten oli kiireesti vetäydyttävä niin sanotulle VT- eli Vammelsuu-Taipale-linjalle. Sekin murtui varsin pian.
Toivo muistaa tuon päivän kuin eilisen. Hän heräsi teltassa Valkeasaaressa valtavaan rytinään. Tykistö jauhoi asemia ja maataistelukoneita pörräsi taivaalla kuin hyttysiä. Toivo sanoo, että aivan kuin urut olisivat soineet. Omat joukot hajosivat ja tilanne oli täydellisen sekasortoinen.
– Olimme motissakin vähän aikaa ja joukot hajallaan, yhteydet eivät enää toimineet ja jokainen oli vähän niin kuin omillaan. Vetäydyimme Siiranmäkeen ja siellä rajut taistelut jatkuivat. Kaatuneita tuli hirvittäviä määriä ja me lääkintämiehet yritimme auttaa haavoittuneita minkä kykenimme.
– Usein huomasi rajussa taistelutilanteessa, kuinka erilaisia luonteita meissä suomalaisissa on. Hädän ja kuoleman hetkellä Pohjanmaan poika huusi apuun Jumalaa, Pispalan poika puolestaan perkelettä!
Sirpalesuihku käteen
Siiranmäessä Toivo sai sirpalesuihkun käteensä maataistelukoneesta pudotetusta kasapanoksesta. Apu oli lähellä. Hän sitoi itse kätensä ja riensi heti auttamaan pahemmin haavoittuneita. Ei ollut mahdollisuutta lähteä vammojaan paremmin hoivailemaan. Toivo muistaa vieläkin elävästi, kuinka hän auttoi myös haavoittunutta vihollista.
– Taistelun tuoksinassa saimme vankeja ja yhdellä punasotilaalla oli toinen käsi lähes irti poikki. Paikkailin kättä ja lastoitin sen. Venäläinen ei ollut uskoa todeksi, että hän sai apua, mies itki koko toimituksen ajan. Ei tuskasta, vaan liikutuksesta, Toivo muistelee, ja veteraanin silmäkulma kostuu.
Adolf Ehrnrooth
Siiranmäen puolustuksesta vastasi silloinen everstiluutnantti, myöhemmin jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth. Pienikokoinen Mannerheim-ristin ritari oli todellinen sotapäällikkö, joka heilui itse joukkojensa edessä. Tästäkin historiallisesta toiminnasta Toivolla on omakohtaisia kokemuksia.
– Siiranmäen taistelu oli kuumimmillaan ja Ehrnrooth karjui meitä vastaiskuun. Kun miehissä näytti olevan haluttomuutta lähteä kohti selkeää kuolemaa, niin komentaja syöksyi itse konepistoolilla hurjasti tulittaen eteenpäin. Hän heilui siellä kuin tuulimylly joka suuntaan. Johan seurasivat miehetkin, eivät kehdanneet olla menemättä.
– Tämä komentajan syöksy ei päättynyt hyvin, sillä hän haavoittui siinä taistelussa pahoin. Pahemmin, mitä siihen aikaan annettiin julkisuudessa ymmärtää. Sen vain sanon, että siinä oli esimerkillinen mies alaisilleen, ei jäänyt joukkojen taakse tilannetta seurailemaan kuin niin moni rintamaherra.
Rintamakarkuruuttakin esiintyi
Esiintyikö suurhyökkäyksen melskeissä paljon rintamakarkuruutta?
– Kyllä. Monelta petti hermot ja jotkut lähtivät tietysti peloissaan karkuun sitä mieletöntä tulihelvettiä. Eikös sodan jälkeen irvailtu, että suurhyökkäyksen seurauksena suomalainen pitkänmatkanjuoksu kehittyi maailman huipputasolle, myöhemmin siviilissä vammaisurheilutoiminnalle sydämensä menettänyt Toivo Valkama sanoo.
Tali-Ihantala
Toivo taisteli myös Tali-Ihantalassa, yhdessä jatkosodan legendaarisimmista paikoista. Veteraanin mukaan sielläkin pistettiin hanttiin kunnolla, mutta täysin vääriäkin käskyjä vastahyökkäyksiin annettiin. Sellaisia, joiden seurauksena vain tapatettiin omia sotilaita, iskuilla ei ollut mitään menestymisen mahdollisuuksia.
Toivo oli Ihantalan maisemissa, kun rauha tuli. Hän oli kantanut konepistoolia suurhyökkäyksen aikana, mutta laukaustakaan hän ei sillä ampunut. Ei olisi edes ehtinyt, molemmat kädet auttoivat koko ajan verisiä aseveljiä.
– Ei sellainen varmasti muiden kohdalla etulinjassa onnistunutkaan, paitsi lääkintämiesten. Kolme vuotta meni sillä reissulla, mutta pistettiinpä sen verran vastaan, että asumme edelleen itsenäisessä Suomessa. Kyllä lämmitti mieltä, kun sain viime veteraanipäivänä Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 1. luokan mitalin.
– Nuorin tyttäreni Tuija Komulainen oli minua avustamassa päivän kunniaksi järjestetyssä konsertissa Tampere-talossa. Oli se hieno tilaisuus. Jäi ikuisesti mieleen, vanha rintamaveteraani huokaa.
Toivo Valkama on mitalinsa ansainnut.
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2017. Hymy.fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Kommentit
Oma kommentti