Jatkosodan aikana Marjatta Sairisesta tuli täysin oppinut kuorma-autonkuljettaja. Nuori karjalaistyttö kuljetti sotilaita, evakoita ja teki uhkarohkeita ajokeikkoja myös vihollisen puolella.
Teksti ja kuvat Anne Anttila
Hyvin hoidettu puutarha on mikkeliläiselle Marjatta Sairiselle, 92, kunnia-asia.
– Olen aina rakastanut piha- ja puutarhatöitä. Odotan edelleen innolla, että voin upottaa sormeni multaan ja katsella matkan varrella kätteni jälkiä. Kukkien keskellä sielu lepää ja elämä saa murheidenkin jälkeen uuden merkityksen, rintamanainen Sairinen luonnehtii hymyillen.
Kunnioitettavista ikävuosistaan huolimatta Marjatta Sairinen sanoo olevansa vielä ”kotikuntoinen”.
– Eihän tässä enää tyttösiä olla, mutta elämä on kohdellut kuitenkin kohtalaisen hyvin. Autoakin vielä ajaisin, mutta silmien takia jouduin luopumaan ajokortista. Autoiltua tuli kuitenkin 71 vuotta. Häkäpöntöllä aloitin ja turbodieseliin lopetin, Sairinen taustoittaa.
Saimaan kanavan varrella Mustolassa syntynyt Marjatta Sairinen sanoo kasvaneensa karjalaisessa maanviljelijäperheessä. Lapsia oli 12, joista kuusi kuoli pienenä.
Lapsuus
Suurperheen nuorimmaisena syntynyt Marjatta kuvailee lapsuuttaan rakastavana ja erittäin perhekeskeisenä.
– Perheemme oli myös siinä määrin erilainen, että isäni oli mukana jokaisen lapsen synnytyksessä. Samaan aikaan kun haettiin kätilö, haettiin myös isä. Minulla on valtavan lämpimät muistot lapsuuden kodistani.
Marjatta sanoo saaneensa kotikasvatuksen, jota sopisi soveltaa myös nykypäivään.
– Rehellisyys, aitous ja lähimmäisen kunnioitus luokiteltiin lähes pyhiksi asioiksi. Isäni arvosti myös teitittelyä sekä asiallista pukeutumista. Esimerkiksi pojilla ei saanut housut ”lököttää”. Isäni mukaan lökäpöksyn maine oli miehelle häpeäksi, Marjatta muistelee naureskellen.
Sireenit alkoivat ulvoa
Talvisodan kynnyksellä 16-vuotias Sairinen työskenteli lahtelaisessa maito- ja sekatavarakaupassa myymäläapulaisena.
– Sodan uhka näkyi jo loppusyksystä sokerin ja kahvin vähentymisenä. Epävarmuus ja pelko muuttuivat todeksi marraskuun 30. päivänä. Olin mittaamassa maitoa, kun sireenit alkoivat ulvoa.
Lahden pommitus oli alkanut, Marjatta taustoittaa hiljaisena.
Nuori myymäläapulainen oli saanut selkeät ohjeet hälytysten varalle.
– Siirryin pommisuojaan tilikirjat ja kassa kainalossa. Tämä toistui päivästä toiseen. Nukuin vaatteet päällä ja kun hälytys tuli, juoksin lakanat korvissa lähimpään metsään.
Hälytyksiä oli jopa kaksi kertaa yössä, joten Marjatta ei osannut edes pelätä.
– Minulla oli hyvät hermot ja vielä paremmat unen lahjat. Päästyäni metsään, nojasin puun kylkeen ja nukuin, rintamanainen Sairinen paljastaa.
Välirauha
Välirauhan aikana toimelias karjalaistyttö toimi linja-autossa rahastajana.
– Pitkällä linjalla työ oli enemmän apumiehen hommaa. Häkäpöntöllä kulkevat autot olivat todella huonoja ja uusista varaosista ei ollut tietoakaan. Täytyi olla melkoinen taikuri, että auto kulki edes jonkinlaisessa aikataulussa.
Matkassa kulkenut Marjatta oppi ajan myötä autoista kaiken ja myös ajamisen taidon.
– Alkeista aloitin, sillä alussa luulin kaasupoljintakin kuljettajan jalkatueksi.
Jatkosodan kynnyksellä Marjatta oletti pääsevänsä lotaksi, mutta käsky kävi toisaalle.
– Jouduin miesten töihin. Olin kahdenkymmenen kilometrin päässä rajasta, joten kesä meni jatkuvassa lähtövalmiudessa ja erilaisissa komennustöissä. Työvelvollisuusikäiset siviilit eivät saaneet lähteä evakkoon, joten meidät määrättiin metsätöihin. Jokaisen täytyi tehdä yksi motti halkoja. Otin kirveen käteen ja tein velvollisuuteni, Marjatta kertaa.
Ajoi kuorma-autoa
Saatuaan ajokortin Marjatta siirtyi keväällä 1942 ajamaan kuorma-autoa.
– Olin suuri hämmästyksen aihe, mutta ajotaitojani ei kuitenkaan mitätöity. Sotilaat tulivat jopa mielellään kyytiini, vaikka ratin takana oli nokisiin haalareihin pukeutunut nainen.
Vaikka työ autonkuljettajana ei ollut kovin naisellista, niin ei se ollut Marjatan mukaan myöskään helppoa.
– Pilkkeitä täytyi lisätä pönttöön 30 kilometrin välein, sillä bensiiniä sai käyttää vain tiukan paikan tullen. Välillä ajettiin ilman jarruja, koska autot olivat niin huonokuntoisia.
Myös jäähdyttäjät vaativat säännöllisin ajoin vesitäydennystä.
– Kovilla talvipakkasilla olimme kuitenkin lujilla. Auton hyytyessä pyysin usein apukuskin ratin taakse ja istuin itse lokasuojan päälle tiputtelemaan bensiiniä kaasuttajaan. Matkanteko oli kylmää, mutta eteenpäin kuitenkin mentiin.
Armeijan kuorma-autonkuljettajana toiminut Marjatta joutui tositoimiin vuoden -44 kesäkuussa, jolloin suurhyökkäys Kannakselle alkoi.
– Ilman mitään ennakkovaroitusta sain käskyn ryhtyä evakuoimaan Karjalaan palannutta siviiliväestöä. Kiire oli kova, sillä rintamalinjat murtuivat kylä kylältä.
Kokeena kuljettajana Marjatta tunsi kuitenkin reitit, joten evakuoiminen sujui nopeasti.
– Lauritsalaan menevä hiekkatie oli yötä päivää täynnä. Näky oli murheellinen. Kaluston ja sotilaiden keskellä myös karjaansa kuljettavat evakot yrittivät selvitä pois sodan jaloista.
Kuljetti sotilaita
Evakuoinnin jälkeen Marjatta sai käskyn kuljettaa sotilaita linjoille. Kiire, huonot tiet ja heikkokuntoinen auto olivat pientä vaaran rinnalla.
– Pelko oli vain unohdettava. Sotapoliisit antoivat hyviä neuvoja ja kehottivat ajamaan esimerkiksi pimeässä ilman valoja. Tämä neuvo säästi niin olematonta akkua kuin turhaa huomion herättämistäkin.
Suurhyökkäyksen jatkuessa jatkui myös Marjatan työt. Kolme pitkää viikkoa Marjatta ajoi vähäisellä ruulla ja levähtämättä.
– Kaikesta oli pula. Maitoakaan ei saanut päivää kohden kuin kaksi desilitraa. Väsyminen ja niukka ravinto kävivät kuitenkin voimille ja sairastuin. Sain käsiini kiusallisia paiseita.
Tällä kertaa apu tuli ajotoverilta.
– Hän voiteli paiseet pihkalla, laittoi päälle piharatamon lehden ja sitoi kääreen mustalla eristysnauhalla. Näin pääsin paiseista eroon ja ajohommat jatkuivat.
Aselevon aikana suomalaiset yrittivät saada vihollisen puolelle jäänyttä omaisuuttaan pois. Tavaroiden ja viljan lisäksi myös puut olivat noudettavien listalla.
Myös Marjatta sai käskyn hakea kuormallisen halkoja.
– Tunsin olevani ”rosvoretkellä”. Käytännössä emme olisi saaneet mennä enää luovutetulle alueelle.
Marjatta otti kuitenkin apumiehet mukaan ja hyppäsi itse ratin taakse.
Edessä oli kuitenkin vaarallinen matka, sillä luovutetulle alueelle pääsi vain kävelysiltaa pitkin.
– Ylitys oli vaarallinen. Ajoin sillalle ja miehet menivät edeltä varmistamaan sillan kestävyyttä. He hyppivät ja siirtelivät irtonaisia lankkuja renkaiden alle. Eteneminen oli hidasta, mutta tällä tavoin saimme ylitettyä sillan, Marjatta kertaa.
Uusi ongelma
Päästyään vihollisen puolelle edessä oli uusi ongelma.
– Tie oli veden peitossa ja upposimme akselia myöten saviliejuun. Auto ei liikkunut mihinkään. Lisäksi olimme ahtaassa paikassa. Toisella puolella oli jyrkkä rinne ja toisella syvä kanava. Siinä tilanteessa ajattelin, että jos tästä selvitään, niin jätän suosiolla autohommat muille.
Marjatta apumiehineen kuitenkin selvisi.
– Pelko lisäsi idearikkautta, joten pojat saivat nostettua kuorma-auton takaisin kovalle maalle. Sen jälkeen en säästellyt kaasua. Haimme halot ja palasimme lennosta takaisin. Päästyämme omalle puolelle huokaisin helpotuksesta. Vasta jälkeenpäin kuulin, että vihollinen ei olisi suhtautunut ymmärtäväisesti tekemäämme rosvoretkeen.
Kommentit
Oma kommentti