Näyttelijälegenda Seela Sella suhtautui elämään avoimesti ja jatkoi töitä loppuun asti. Kuolemaa hän ei pelännyt.
Teksti: Terhi Harper, Katriina Lundelin, Jesse Raatikainen, Jukka Vuorio
Vainajan vierelle asetetaan lasi, jossa on vettä. Juutalaisessa perinteessä ajatellaan, että kuolleen sielu lepää siinä hetken ennen kuin jatkaa matkaansa.
Näyttelijä Seela Sella asetti lasin ja vartioi vainajaa elämänsä aikana lukemattomia kertoja, kun hän toimi ruumiiden pesijänä juutalaisyhteisössä. Viime viikolla osat kääntyivät. Joku toinen asettui vartioimaan hänen viimeistä matkaansa.
Seela Sella kuoli sairaalassa Helsingissä 28. syyskuuta, ja hänet haudattiin seuraavana päivänä. Näyttelijälegenda oli saanut nielusyöpädiagnoosin edellisenä keväänä, vain muutama kuukausi sen jälkeen, kun hän oli kertonut mutkattomasta suhteestaan kuolemaan Seuran kansihaastattelussa tammikuussa 2026.
Seela uskoi vakaasti, ettei elämä pääty kuolemaan. Hän muistutti mielellään Albert Einsteinin opetuksesta, jonka mukaan energia ei koskaan katoa.
”Minä uskon, että niin on myös ihmiselämän suhteen. Meissä oleva energia vain muuttaa muotoaan”, Seela kertoi tuolloin.
Ehkä siksi hän puhui kuolemasta yhtä tuttavallisesti ja pelottomasti kuin elämästä. Ruumiiden peseminen oli hänelle yksi tämän vakaumuksen muoto: viimeinen palvelus ihmiselle, joka jättää tämän maailman.
”Muistelemme vainajaa pesemisen aikana. Muistot voivat olla myös hauskoja juttuja siitä, millainen ihminen hän oli eläessään. Tilanne on rauhallinen ja kaunis, mutta sen ei tarvitse olla vakava.”
Vainajien peseminen oli kirkastanut Seelalle sen, ettei ihminen ole kuolleessa ruumiissa. Hänen mukaansa sen huomasi, kun kosketti ruumista. Henki oli jättänyt sen, eikä tilanteessa ollut siksi mitään pelottavaa. Kuolleen kädestä tulee kuin puun oksa.
Seelan suhdetta kuolemaan muovasi voimakkaasti myös lapsuudessa koettu läheinen suhde hänen mummuunsa. Tämä opetti pienelle Seelalle, ettei koskaan lähde hänen rinnaltaan. Isoäidiltä saatu lapsen usko säilyi läpi elämän, ja Seela halusi siirtää saman lahjan tyttärenpojalleen.
”Olen opettanut Jonatanille, että jos en voi enää olla fyysisesti läsnä, olen silti aina hänen rinnallaan.”
Vahvat naiset esikuvina
Seela Virtanen syntyi Tampereen Pispalaan joulukuussa 1936. Hän oli alle kolmevuotias, kun talvisota syttyi. Sotavuodet heijastuivat lapsuuteen. Isä palveli molemmissa sodissa, äiti Hilpi valmisti yötä päivää Tammertehtaalla sotatarvikkeita. Sodasta Seela muisti erityisesti hälytyssireenin ulinan ja sen herättämän pelon tunteen.
Vanhemmat erosivat, kun Seela oli 9-vuotias, ja yhteys isään katkesi. Viimeiset muistot hänestä jäivät sotavuosiin.
”Esikuviani ovat Hilpi-äiti ja Martta-mummu, joiden kasvattamana minulla oli turvallinen ja hyvä lapsuus”, Seela kertoi Seuralle vuonna 2023.
Mummu, joka oli jäänyt sisällissodan aikaan leskeksi, vietti paljon aikaa Seelan kanssa. Hän vei pientä Seelaa usein pelastusarmeijan kokouksiin. Usko, Jumala ja kuolema olivat usein läsnä keskusteluissa.
Mummu kuoli Seelan ollessa 11, mutta isoäidin avarakatseisuus ja lempeys kantoivat Seelaa loppuun saakka.
”Mummu on kulkenut aina rinnallani, ja hän on siinä edelleen”, Seela kertoi Seuralle tammikuussa.
Suvun vahvoilta naisilta Seela sai perinnöksi myös rakkauden teatteriin. Mummu oli vaarin ohella mukana perustamassa Valkeakosken Työväen Teatteria, ja myös äiti harrasti näyttelemistä. Äiti haaveili urasta näyttämöllä, mutta siihen ei ollut rahaa, Seela on kertonut.
Seela itse lausui runoja ennen kuin oppi puhumaan. Myöhemmin hän koki toteuttaneensa näyttelijän ammatissaan kaksi unelmaa, oman ja äitinsä.
Seela Sella oli kokoaan suurempi
Seela oli 20-vuotias, kun hänet valittiin Suomen teatterikouluun vuonna 1957, ja jo seuraavana vuonna hän debytoi Kansallisteatterin Kolmessa iloisessa rosvossa. Lähes 70 vuotta kestäneen uransa aikana hän ehti tehdä satoja rooleja. Viimeistä kertaa Seela nousi näyttämölle vielä syöpähoitojensa jälkeen elokuun alussa Rakkauskirjeitä-esityksensä kanssa.
Seela on kertonut Seuran haastattelussa, että suhtautuminen työhön ei vuosikymmenten saatossa muuttunut.
”Ajattelin jo silloin heti alussa, että jos minä pääsen tähän ammattiin, roikun tässä kyllä kuolemaani saakka”, Seela sanoi ja piti lupauksensa.
Vaikka uralle mahtui mittavat määrät elokuva- ja televisiorooleja, teatteria Seela teki eniten. Yhden roolin vangiksi Seela ei kuitenkaan jäänyt. Monipuolinen näyttelijä ei kaihtanut tyylilajeja. Roolien skaala ylsi lastennäytelmän Päätäi Väätäisestä painavampien klassikkojen tulkintaan.
”Näyttämö on minulle koti. Teatterin lavalla tiedän, miten siellä toimitaan ja mikä on minun tehtäväni. Näyttämöllä en pelkää mitään.”
Lavalla 155-senttinen Seela oli kokoaan suurempi. Hän todisti karismansa vielä yli 80-vuotiaana näytellessään vavisuttavan pääroolin Adolf Hitlerinänäytelmässä Hitler ja Blondi. Juutalaisuuden käsittely oli muutenkin merkittävä osa Seelan uran viimeisiä näytelmiä.
Teatteri toi käännekohdan myös Seelan henkilökohtaiseen elämään. Nuorena näyttelijänä 1960-luvun alussa Seela tapasi Turun kaupunginteatterissa kuusi vuotta vanhemman näyttelijän ja operettilaulajan Elis Sellan.
Suuri rakkaustarina
Seelan ja suomenjuutalaisen Eliksen häitä vietettiin vuonna 1962. Pian perhe kasvoi Ilanalla ja Arielilla. Tuohon aikaan palkat olivat pieniä, ja tuoreet vanhemmat tekivät töitä aamusta iltaan.
Suhde Elikseen ei ollut seesteinen, mutta Seela kertoi aina saaneensa puolisoltaan valtavasti tukea. Eliksen kuolema sydäninfarktiin vuonna 1992 oli suuri järkytys.
”Elis oli kohdellut minua kuin prinsessaa: hän hoiti kaikki raha-asiat, lapset, ruoan ja oman työnsä ja vielä jopa kannusti vaimoaan. Ehdimme olla yhdessä yli 30 vuotta, kunnes putosin täysin omilleni”, Seela kertoi Vivan haastattelussa.
Suru jäi, mutta Seela jatkoi töitä. Myöhemmin Seela sai uuden roolin elämäänsä, kun hänestä tuli Tomin, Nathanin ja Jonatanin isoäiti, bobe. Suomessa asuvan Jonatanin kanssa Seela tapasi lähes päivittäin. Viimeisinä vuosina arkeen toi iloa myös rakas rescue-koira Nasu.
Seela Sella oli kaikkien rakastama
Juutalaisuus tuli Seelan elämään Eliksen kautta 1960-luvun alussa, ja pitkään pohdittuaan hän liittyi juutalaisen seurakunnan jäseneksi vuonna 1969.
Juutalaisuutta Seela eli konkreettisesti. Hän liittyi hautausyhdistys Chevra kadishaan eli pyhään toveriin ja pesi vainajia 50 vuoden ajan. Helsingin juutalaisen seurakunnan puheenjohtaja Chaya Votkin kertoo, että Seela näytti esimerkkiä, kuinka tärkeää toisten auttaminen on.
”Valloittavalla persoonallaan Seela oli kaikkien rakastama jäsen seurakunnassa. Juutalaisuus ei nosta yhtä ihmistä toisen yläpuolelle, mutta hänestä ei voinut olla pitämättä kukaan. Seela jätti ison aukon, mutta myös valtavasti muistoja ihmisille.”
Pilkettä silmäkulmassa vielä 90-vuotiaana
Elämä on mun ympärillä, se on minussa ja se on tässä. Mä hyppään siihen elämään, Seela kuvaili valoisaa elämänasennettaan Jarkko Martikaisenkanssa kirjoittamassaan, juuri ilmestyneessä Keskusteluja hyvästä elämästä -kirjassa.
Seela kertoi myös Seuralle vuonna 2024 suhtautuvansa jokaiseen päivään uteliaasti. Koskaan ei voinut tietää, mitä päivä toi tullessaan.
Kirjailija ja ohjaaja Pirkko Saisio kuvailee Seelaa sovinnon tuojaksi ja yhteishengen luojaksi. Saisio tutustui Seelaan vuonna 1978 käsikirjoittamansa Elämänmeno-tv-sarjan kuvauksissa. Naiset olivat ystävyksiä siitä lähtien.
”Hän ei ollut mahtipontinen eikä diiva. Häntä ei joku imago kiinnostanut pätkääkään. Sen sijaan hän oli oma luonnollinen itsensä.”
Seela oppi jo lapsuudessaan, että kaikki ovat samanarvoisia. Saisio kertoo, että maailmankuva näkyi myös arjessa. Seela kuunteli yhtä lailla presidentin kuin kadunmiehenkin näkemystä näyttelijän työstään.
Saisio tapasi Seelan ajan kanssa viimeksi noin kaksi vuotta sitten Volter Kilpi Kustavissa -tapahtumassa, jossa hän oli haastateltavana ja Seela yleisössä. Esityksen jälkeen he juttelivat monen tunnin ajan erotiikasta.
”Hän muisteli erittäin mielellään esimerkiksi flirttailun iloja ja sitä, miten se oli hänelle elämän suola.”
Seela olisi täyttänyt joulukuussa 90 vuotta. Saisio suree poismenoa mutta iloitsee menneestä elämästä.
”Hän sai elää pitkän ja hyvän elämän, olla ihmisten kanssa ja työskennellä loppuun saakka. Sairastamisvaihe jäi lyhyeksi, ja hänellä oli pilkettä silmäkulmassa vielä lähes 90-vuotiaana.”
Lähde: Seura
Kommentit
Oma kommentti