Syvärin ”tankintappajiin” kuulunut Veikko Huttunen taisteli koko jatkosodan ajan elämän ja kuoleman vyöhykkeellä. Sotaveteraani jatkoi sitkeästi rintamapalvelustaan, vaikka tarkka-ampujan luoti vei häneltä kuulon.
Teksti ja kuvat Anne Anttila
Sotaveteraani Veikko Huttunen, 94, istuu keinutuolissaan ja katsoo kirjahyllyn päällä olevaa valokuvaa. Kuvassa hymyilee viehättävä nainen.
– Jäin leskeksi pari vuotta sitten. Suru on vielä niin tuore, että on aikoja, etten pysty katsomaan koko kuvaa. Ehdimme olla naimisissa lähes 60 vuotta, Karstulan veteraani kertoo hiljaisena ja pyyhkäisee silmäkulmaansa.
Yksin oleminen ja elämä ilman vaimoa on Veikon mukaan vaatinut suurta opettelua.
– Toimin vuosia vaimoni omaishoitajana, joten arjessa oli oma rytminsä. Elämänmuutos oli niin suuri, että tottuminen tähän kaikkeen on vaatinut myös aikaa. Ensimmäinen vuosi meni kuin puolivaloilla, mutta pikkuhiljaa suru muuttuu lempeämmäksi. Ikävä ei kuitenkaan koskaan häviä, Huttunen kuvailee.
Kiuruvedellä varttunut Huttunen sanoo joutuneensa aikuisen rooliin jo kymmenvuotiaana.
– Isäni lähti 1930-luvulla Amerikkaan taaloja tienaamaan ja äidin vastuulle jäi arjen pyörittäminen kotimaassa. Meillä oli pientila. Navetassa oli muutama lypsävä ja maata sen verran, että saatiin leipävilja omasta pellosta.
Elämä laman kurittamassa Savossakaan ei ollut helppoa, joten isä Huttunen lähetti perheelleen, vaimolleen ja kahdelle pojalleen liput Amerikkaan.
– Kohtalo puuttui kuitenkin suunnitelmiin. Kesken matkavalmisteluiden äiti ja velipoika sairastuivat keuhkotautiin ja menehtyivät. Heidän kuolemansa oli kova isku koko perheelle, joten isäni palasi takaisin Suomeen.
Paluun jälkeen isä Huttunen haki poikansa ja rakensi uuden elämän Keski-Suomeen.
Syvärille
Sotapalvelukseen Veikko Huttunen astui vuoden -41 syyskuun 9. päivänä. Tasan neljä kuukautta myöhemmin konekiväärikomppanian panssaritorjuntajoukkueeseen määrätty Huttunen oli jo matkalla Syvärille. Asemapaikka oli etulinjassa.
Ikää pientilallisen pojalla oli 19 ja mieli huoleton.
– Lähdin sotaan kesken syyskyntöjen. En osannut edes pelätä. Hyppäsin vain junaan ja matkustin härkävaunussa kohti tuntematonta. Onnekseni en tiennyt, mitä tulevat kuukaudet tuovat tullessaan. Se oli näin jälkeenpäin ajateltuna suuri pelastus.
Syvärillä sotamies Huttunen joutui vuoden -42 tammikuun 9. päivänä tositoimiin.
– Asetuimme bunkkereihin, aseena panssarintorjuntakiväärit. Vihollinen oli Syvärin vastarannalla, joten meitä ohjeistettiin suureen varovaisuuteen. Venäläinen oli nimittäin tunnettu hyvistä tarkka-ampujistaan, Huttunen muistelee.
Bunkkerin suojissa panssarintappajiksi nimetty porukka oletti olevansa suojassa myös tarkka-ampujilta, mutta toisin kävi.
– Olin asemissa ja mielestäni hyvin suojautuneena. En kuitenkaan tarpeeksi, sillä jouduin vihollisen tarkka-ampujan tähtäimeen. Ensimmäinen napsahti ylitse, toinen viereen, mutta kolmas osui suoraan päähän, veteraani kertoo.
Huttunen sanoo tunteneensa korvan seutuvilla valtavan pamauksen; kuin halolla olisi isketty päähän. Tämän jälkeen hän menetti tajuntansa.
– Havahduin siihen, kun asetoveri tuli viereeni ja paineli karvalakilla korvaani. Hän yritti puhuakin jotakin, mutta en kuullut yhtään mitään. Katselin vain avuttomana, kun kaveri yritti kaikin tavoin tyrehdyttää verenvuotoa.
Sidottuaan Huttusen, asetoveri siirsi hänet pulkkaan ja lähti vetämään noin kilometrin päässä olevalle joukkosidontapaikalle.
Edessä oli kuitenkin 50 metrin suuruinen peltoaukio, jonka ylittämisessä oli isot riskit.
– Vihollinen oli asemissa ja ruutasi kaikkea mikä liikkui. En uskaltanut olla pulkassa, joten hyppäsin pois ja lähdin juoksemaan asetoverini perässä pellon poikki. Olihan se kauhea tilanne. Olin kauttaaltani veressä ja huonossa kunnossa, mutta selviytymisvietti sai ihmeitä aikaan, veteraani Huttunen kuvailee.
Vaikeasti haavoittunut Huttunen siirrettiin joukkosidontapaikan kautta Aunuksen kenttäsairaalaan.
– Lääkäri teki hyvää työtä. Hän korjasi revenneen korvalehden, mutta vasemman korvan kuulo ei kuitenkaan palautunut. Onneksi sentään toisen korvan kuulo palautui jo viikon kuluttua haavoittumisesta.
Sotasairaalasta rintamalle
Huttunen vietti sotasairaalassa lähes neljä kuukautta, jonka jälkeen hän palasi takaisin omaan yksikköönsä.
– Rintamapalvelus etulinjassa jatkui, vaikka olin puolikuuro. Ei korvavamma muuten haitannut, mutta yövartiossa oli hankala olla ”yksikorvaisena”. Pimeys ja huonokuuloisuus eivät olleet sodassa paras yhdistelmä.
Veikko Huttusen mukaan puolikuurous oli kuitenkin pientä verrattuna rintaman ankeisiin olosuhteisiin.
– Kylmä ja nälkä olivat jatkuva riesa. Muistan eräänkin aamun, kun heräsin lumikuopasta kauttaaltani kohmeessa. Yöpakkanen oli jäädyttänyt manttelin kiinni kuopan pohjalle ja noustessani ylös takki repesi kahtia. Siinä piti hetken aikaa miettiä, miten selvitä kylmästä pakkaspäivästä heikoilla varusteilla. Aseveljet eivät jättäneet tässäkään asiassa pulaan. He antoivat omista varusteistaan villasta alle ja lämmintä päälle.
Myös ruoka oli eturintaman miehillä usein vähissä.
– Muonitus ei pysynyt perässä. Ja usein kävi myös niin, että vanikkakin loppui. Siinä vaiheessa, kun pommin kestäväkin (vanikka) loppui, lähdimme perunavarkaisiin. Saalis oli yleensä heikko. Ne muutamat perunat, mitä löysimme, olivat paleltuneita tai muuten mätiä. Keitimme niistä kuitenkin soppaa ja lievensimme makua repun pohjalta löytyneellä suolalla, Karstulan veteraani paljastaa.
Suuri joulun ihme
Lapin sotaa Veikko Huttunen kutsuu Joulun ihmeeksi.
– Aavasaksalle oli päättyä minunkin sotareissuni. Saksalainen painoi päälle ja ampui niin, että turppaat pölisivät. Jouduimme vaikeaan tilanteeseen. Emme uskaltaneet edes päätä nostaa, joten makasimme vuorokauden isossa vesiojassa ja toivoimme ihmettä. Näin tapahtuikin.
Tulituksen tauottua Huttunen lähti erään aseveljensä kanssa etenemään tien reunaa ja mieli oli levollinen.
– Olimme hyvillämme, että selvisimme tulituksessa ehjin nahoin. Kävelimme asetoverini kanssa perätysten ja juttelimme tapahtuneesta. Jaoimme samalla viimeiset, leipälaukun pohjalla uineet vanikat ja naureskelimme ”pommin kestävän” pehmeydelle. Kesken lauseen jysähti. Ilmanpaine vei nurin, mutta kaikki oli kuitenkin hetkessä ohitse. Nousin vesiojasta ylös ja katsoin taakseni. Kaveri oli kuollut, veteraani Huttunen muistelee.
Siviiliin Veikko Huttunen pääsi vuoden -44 jouluksi.
– Kuvailen pelastumistani suureksi Joulun ihmeeksi. Miina vei lähellä kävelleen asetoverini, mutta minä säästyin täysin naarmuitta.
Puutöitä ja vispipuuroa
Sodan jälkeen Veikko Huttunen rakensi elämän Karstulaan. Elämäntyönsä aviomies ja yhden tyttären isä teki kirvesmiehensä. Harrastuksista rakkaimmaksi muodostuivat puutyöt.
Nykyään veteraani Huttunen harrastaa lukemista ja sanaristikoiden täyttämistä.
– Ajan kuluksi keittelen myös vispipuuroa ja ylläpidän vaatehuoltoa. Pesen ja silitän vaatteeni edelleen itse, veteraani Huttunen paljastaa.
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2017. Hymy.fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Kommentit
Oma kommentti