Eino Koskisen viimeiseksi jääneessä taistelussa lähellä ollut kranaatti räjähti ja lennätti hänet ilmaan. Voimakkaan ilmanpaineen seurauksena hampaat lensivät suusta!
Teksti Mika Katajala kuvat Mika Katajala ja Einon albumi
Eino ja ovat tehneet sen, mihin vain äärimmäisen harva pariskunta kykenee: olleet naimisissa jo peräti 72 vuotta! Eino oli 15- ja Kerttu 14-vuotias, kun he tapasivat ensimmäisen kerran, ja siitä alkoi vuosisadan rakkaustarina. Hääkellot soivat vuonna 1945.
Molemmat ovat kotoisin Urjalan seudulta, mutta pariskunta on asunut Akaan Viialassa saman omakotitalon katon alla jo vuosikymmenten ajan. Kertun näkö on heikentynyt ja 93-vuotiaalla Einolla puolestaan jalat, mutta kahden hengen rautainen tiimi toimii ja niin päivän arkiaskareet tulevat hoidettua edelleen mallikkaasti. Pariskunnan kolme lasta asuvat myös samalla seudulla ja käyvät ahkerasti auttamassa iäkkäitä vanhempiaan.
Viisilapsisesta perheestä
Eino syntyi Urjalassa viisilapsiseen perheeseen vuonna 1924. Isä työskenteli Honkolan kartanossa puuseppänä ja leivän jatkeeksi viljeltiin pientä maatilkkua. Kansakoulu tuli käytyä ja sen jälkeen Suomessa alkoivat kohtalonvuodet. Talvisota syttyi marraskuussa 1939.
Eino oli liittynyt Suojeluskunnan poikaosastoon ja toimi talvisodan aikana vartiotehtävissä Urjalan kirkonkylällä sijainneessa puhelinkeskuksessa. Eino naureskelee, että hänkin oli vartiossa oikein aseen kanssa, vaikka poikakloppi vielä olikin. ”Tussarin” käyttöä oli opetettu suojeluskuntakoulutuksessa.
Vuonna 1941 jatkosota oli käynnissä ja se oli rauhallisemmassa asemasotavaiheessa. Eino ilmoittautui varusmieskoulutukseen 17-vuotiaana ja tie vei Riihimäelle. Siellä hän sai jalkaväkikoulutuksen ja ryhmänjohtajan tittelikin tuli suoritettua menestyksellisesti.
Nuorukaisen käteen lyötiin kuuluisa Suomi-konepistooli ja rintamatehtäviä varten hänet määrättiin panssaritorjuntaryhmän johtajaksi. Se on tehtävä, mitä ei suoriteta takalinjoilla, vaan keskellä vihollisen rynnistystä etulinjan taistelukentillä.
Lähtö Syvärille
Nuoren soturin sotatie vei rintamalle ja kohteeksi tuli Syväri. Einon joukko-osastoksi tuli 5.divisioonan jalkaväkirykmentti 23 ja siinä Viialan komppania. Divisioonaa komensi jatkosodassa kenraalimajuri K.A. Tapola, Mannerheim-ristin ritari numero 160.
Tuttujen poikien kanssa oli helpompaa aloittaa sotiminen. Tosin ”helppous” katosi heti, kun ensimmäinen taistelu tuli vastaan; sodan koko raadollisuus paljastui ensimmäisten vihollisten laukausten jälkeen.
– Sain tulikasteeni Syvärin kirkolla. Vihollinen tuli päälle oikein kunnolla ja rautaa oli ilmassa paljon.
Kavereita kaatui
Kavereita kaatui ja haavoittui aivan vierestä. Kyllä siinä nuori poika aluksi pelkäsikin. Ei toisen ihmisen ampuminen ole mukavaa, mutta se oli pakon sanelema asia, muuten oma henki olisi mennyt heti.
– Sotimiseen alkoi aika pian tottua. Asemasota oli melko rauhallista, mutta toki välillä vihollisen partiot tulivat tekemään tuhojaan ja tykistökeskitysten seurauksena kranaatit kylvivät sirpaleita, Eino kertoo sotakokemuksistaan.
Einon joukko-osasto liikkui Aunuksen Karjalassa. Tutuiksi tulivat tunnetut taistelupaikat, kuten Syvärinjoki, Kuuttilahti, Salmi, Tulemajoki, Vitele ja Sammatus. Lähes vuosi puolustettiin erästä pienehköä Syvärin saarta, missä miehillä oli korsu. Vihollinen yritti useaan otteeseen vallata saarta, mutta urheat suomalaissotilaat löivät sen aina takaisin.
– Ensin vihollinen rummutti saarta tykistöllä ja perään iski jalkaväki. Saarelle menevän tien vieressä oli vanha karjalainen kirkko ja senkin ympärillä käytiin verisiä taisteluja. Vihollisella oli selkeä mies- ja kalustoylivoima, mutta jotenkin niistä kahakoista aina selvittiin kuivin jaloin, Eino muistelee Syvärin saariaikaa.
Useita läheltä piti -tilanteita
Einolla oli useita läheltä piti –tilanteita eli henkikulta oli hiuskarvan varassa. Mieleen tulee kuitenkin päällimmäisen oman haavoittumisen lisäksi toinen erikoinen tapaus. Sen aiheutti oma upseeri, Suomen armeijan majuri.
– Karkureitakin taistelutilanteissa riitti ja monen kohtalona oli kuolla omien luoteihin. Isot herrat niitä pyssyjen kanssa toppaili. Yhden tapauksen tulen muistamaan aina. Yksi poika meidän porukasta lähti taistelun aikana hakemaan pakilla vettä läheisestä ojasta, kova jano kun oli.
– Paikalle kaahasi yksi majuri pistooli kourassa. Hän ampui pojan siihen paikkaan. Väitti, että poika oli karkuun lähdössä. Minä näin koko tapauksen aivan vierestä. Poika ei todellakaan ollut lähdössä yhtään mihinkään, vain hakemaan pakkiinsa vettä, Eino muistelee päätään pudistellen.
Eino muistelee lämmöllä useaakin viialalaista aseveljeä. Yhdessä koettiin niin paljon. Yksi Einon hyvistä ystävistä niin rintamalla kuin sodan jälkeen Viialassa oli Mannerheim-ristin ritari numero 155, panssaritorjuntatykin ampuja Toivo Ilomäki.
– Samoissa taisteluissa oltiin Topin kanssa. Yhdessä kahakassa Topi tuhosi 17 vihollisen panssarivaunua. Ampui ensimmäisenä jonossa tulleen ja sitten viimeisen. Näin välissä olleet vaunut eivät päässeet tilanteesta pois ja niin Topi teki tempun, mihin kukaan muu ei sodassa kyennyt, Eino kertoo.
Totta haastaa Eino, sillä Toivo ”Topi” Ilomäki tuhosi jatkosodassa kaikkiaan peräti 21 vihollisen panssarivaunua. Viidennen divisioonan 24 tykkikomppaniassa taistellut Ilomäki on ainoa Suomen sotilas, joka on saanut kaikki viisi panssarintuhoojan merkkiä yli 15 panssarivaunun tai rynnäkkötykin tuhoamisesta. Marsalkka Mannerheim oli varsin otettu Ilomäen uskomattomista urotöistä.
– Meistä tuli Topin kanssa hyvät ystävät, Viialan poikia kun oltiin. Topi oli todella vaatimaton kaveri, ei uroteoillaan kehuskellut, vaikka varmasti aihetta olisi ollut. Tuolla Viialan hautausmaalla Topi lepäilee, Marskin risti on kiinnitetty hautakiveen, Eino muistelee ystäväänsä ja aseveljeään.
Herrojen arvoilla ei merkitystä kovissa taisteluissa
Eino korostaa moneen otteeseen, että kovissa taistelutilanteissa ei herrojen sotilasarvoilla ollut merkitystä. Käskyjä tietenkin noudatettiin tarkasti. Eino keskittyi johtamaan omaa ryhmäänsä niin, että tulosta syntyi, muttei antanut mitään älyttömiä, varmaan kuolemaan johtaneita käskyjä.
– Kerran kenraali Tapolakin tuli juttusilleni. Katseli hetken ympärilleen ja sanoi: ”Jos vihollinen pääsee tästä läpi, se menee lujaa pohjoiseen. Pitäkääpä huoli, ettei mene, hei vaan sitten!” Ei mennyt vihollinen siitä läpi, pitihän sitä kenraalia totella, Eino muistelee hymyillen.
Syyskuussa 1943 Eino Koskinen taisteli Salmin Kauniskankaalla, jota myös Palokankaaksi kutsuttiin. Tämä taistelu jäi Einon viimeiseksi.
– Vihollinen tuli kovalla rytinällä päälle. Yhtäkkiä aivan vieressäni räjähti kranaatti, onnekseni sirpalesuihku lähti eri suuntaan. Hirvittävä ilmanpaine iski vasten ja siihen katkesi filmi. Jälkeenpäin kuulin, että olin maannut siinä yli kaksi tuntia tajuttomana. Pojat olivat nähnet tapauksen ja todenneet, että siihen se meidän ryhmyrimme (ryhmänjohtaja) kuoli.
– No en kuollut, mutta olin kuulemma lentänyt korkealle ilmaan. Ilmanpaineen vuoksi hampaat lensivät irtonaisina suusta, kuulo meni pitkäksi aikaa ja selkään sekä jalkoihin tuli vammoja. Vieläkin nilkoissani on mustat jäljet kyseisestä pamauksesta, Eino kertoo haavoittumisestaan.
Haavoittui
Soturin tie vei ensin joukkosidontapaikalle, sieltä Juokslahden kenttäsairaalaan ja lopuksi Joroisiin Grotenfeltien aateliskartanoon, mikä oli muutettu sotasairaalaksi. Pitkän sairaalareissun päätteeksi sotainvalidi Eino Koskinen kotiutettiin.
– Kenttäsairaalassa sattui työskentelemään Urjalan kunnanlääkäri. Sodan jälkeen kävin kunnanlääkärin pakeilla Urjalassa. Tarkoitukseni oli hakea lääkärintodistus, sillä aioin pyrkiä poliisikouluun.
– Kunnanlääkäri oli kova kiroilemaan ja minut vastaanotolla nähtyään hän huusi isoon ääneen: ”Mitä perkelettä sinä täällä teet!” Kerroin asiani ja lääkäri vastasi: ”Etkö sinä helvetti saanut tapella ihan tarpeeksi sodassa, tuossa on ovi!” No, minulta jäi hakematta poliisikouluun, Eino nauraa.
Sodan jälkeen Eino ja Kerttu viljelivät jonkin aikaa Kertun kotitilaa, kunnes Eino meni töihin Viialan nahkatehtaaseen. Myöhemmin hän kävi palo-opiston Helsingissä ja ryhtyi sen jälkeen nahkatehtaan palopäälliköksi. Rintamaveteraani jäi eläkkeelle vuonna 1981.
Pariskunta on ollut aktiivisesti mukana Sotaveteraaniyhdistyksen ja Viialan seudun sotainvalidiosaston toiminnassa. Eino on vieläkin viimeksi mainitun osaston johtokunnassa. Kuten veteraani muotoilee: ”Ei siitä pentele pois pääse, ennen kuin henki lähtee!”
Niin Einon kuin Kertunkin rakkain harrastus on vapaapalokuntatyö. Tämänkin haastattelun päätteeksi ”nuoripari” lähti paikallisen vpk:n kokoukseen. Eino kertoo lopuksi hauskan episodin liittyen juuri vapaapalokuntaan.
– Aikoinaan olimme hankkimassa palokuntaan moottoriruiskua ja keräsimme paikallisilta ihmisiltä sitä varten rahaa. Yksi isäntämies totesi tylysti, en anna. Kaverini hermostui ja sanoi isännälle, no palakoon sitten perkele talosi, me ei tulla sitä sammuttamaan! Ei kulunut aikaakaan, kun isäntä lahjoitti rahaa ruiskun ostoon.
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2017. Hymy.fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Kommentit
Oma kommentti