Kruununprinssin luhistuminen – Ahti Karjalaisen presidenttitie päättyi umpikujaan!

19710720: Pääministeri Ahti Karjalainen ja rouva Päivi Karjalainen kesälomalla huvilallaan Suomusjärvella. Pääministeri on vastanteossa. LEHTIKUVA / IS / Matti Tapola, JOKA MUSEOVIRASTO / LEHTIKUVA / MATTI TAPOLA

Jännitteinen syksy 1981 muutti Suomen poliittisen historian suunnan lopullisesti. Kun Urho Kekkosen neljännesvuosisadan mittainen valtakausi päättyi syksyllä 1981, Keskustapuolueen K-linjan ja idänkaupasta eläneiden yritysjohtajien katseet kääntyivät kruununprinssi Ahti Karjalaiseen.

Teksti: Aki Ollikainen

Vuoden 1981 koleassa marraskuussa Keskustan ylimääräinen puoluekokous oli kokoontunut Kuopioon vain yhtä tarkoitusta varten – valitsemaan puolueen virallista presidenttiehdokasta kevään 1982 vaaleihin. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli jäänyt syyskuussa sairauslomalle ja jättänyt lokakuussa lopullisen eronpyyntönsä. Kekkonen oli ollut jo parillekin sukupolvelle presidentin synonyymi, mutta nyt hänen loputtomalta tuntunut valtakautensa oli virallisesti ohi.

Keskustan sisällä käytiin veristä veljessotaa kahden tohtorin välillä. Toisella puolella oli kansanomainen puolueen kenttäväen suursuosikki Johannes Virolainen. Toisella puolella istui idänsuhteiden takuumies, Kekkosen pitkäaikainen luottohenkilö sekä Neuvostoliiton johdon ja virallisen puoluekoneiston suosikki Ahti Karjalainen.

Kun äänestystulos julkistettiin, saliin laskeutui hetkellinen syvä hiljaisuus, jota seurasi virolaisleirin räjähdysmäinen riemu. Johannes Virolainen oli voittanut esivaalin selvin äänin 2666–1365. Karjalaiselle ja hänen taustajoukoilleen, Keskustan niin sanotulle K-linjalle sekä ”Tehtaankadulle”, eli Neuvostoliiton suurlähetystön väelle, tulos oli täydellinen shokki. Kyse ei ollut vain tappiosta yhdessä äänestyksessä. Tulos oli kuolinisku Ahti Karjalaisen vuosikymmeniä kestäneelle, huolellisesti rakennetulle matkalle kohti tasavallan korkeinta virkaa.

Karjalaisen nousu Suomen poliittiselle huipulle oli ollut poikkeuksellisen jyrkkä ja häikäisevä, mutta hänestä tuli oman tragediansa vanki juuri sillä, kun valtaistuin vapautui.

Idänkaupan arkkitehti

Ahti Karjalaisen  ura oli pitkään oppikirjaesimerkki määrätietoisesta ja älykkäästä valtiomiestyöstä. Nuori, lahjakas maalaisliittolainen herätti jo varhain Urho Kekkosen huomion. Karjalainen oli talousmies, tohtori ja analyytikko, joka ymmärsi reaalipolitiikan kylmät lait. Hänen nousunsa politiikan huipulle oli meteoriittimainen: Hän toimi pääministerinä ensimmäistä kertaa jo vuonna 1962, vasta 39-vuotiaana. Myöhemmin hän johti hallitusta uudelleen ja toimi pitkään ulkoministerinä ja Suomen Pankin johtokunnan jäsenenä.

Karjalaisen suurin poliittinen pääoma oli hänen suora, luottamuksellinen ja toimiva suhteensa Moskovaan. Kylmän sodan aikaisessa Suomessa Neuvostoliiton luottamus oli valuuttaa, jolla ostettiin poliittista vaikutusvaltaa, ja Karjalainen hallitsi tämän pelin täydellisesti. Hän oli idänkaupan arkkitehti, joka takasi Suomelle taloudellista vakautta ja piti samalla maan tiukasti puolueettomuuspolitiikan tiellä.

Lännessä ja kotimaassa Karjalainen nähtiin pragmaattisena teknokraattina. Hän ei ollut suuri kansanmies ja karismaattinen esiintyjä, kuten kilpailijansa Johannes Virolainen, mutta hän oli järjestelmän ytimessä – mies, joka järjesti asiat suljettujen ovien takana. Pitkään näytti itsestäänselvyydeltä, että kun koittaisi Kekkosen aika jättää Tamminiemi, Karjalainen astuisi taloon perintöruhtinaana.

Välirikko Kekkoseen

Politiikan huipulla ystävyyssuhteet ovat kuitenkin sidottuja valtaan, ja valta on oikukasta. 1970-luvun puoliväliin tultaessa Urho Kekkosen ja Ahti Karjalaisen tiivis suhde oli alkanut vakavasti rakoilla. Kekkonen, joka kärsi vanhenemisen tuomasta epävarmuudesta, alkoi kokea ympärillään olevat vahvat poliitikot uhkana. Karjalainen, joka oli profiloitunut liian selvästi itseoikeutetuksi seuraajaksi, joutui vanhenevan Kekkosen epäsuosioon.

Erityisen kriittiseksi muodostui Karjalaisen asema idänsuhteiden hoitajana. Kekkonen koki, että Karjalainen rakensi omaa suoraa linjaansa Moskovaan ohi presidentin kanslian. Kekkonen halusi säilyttää yksinoikeuden Suomen tärkeimpään ulkopoliittiseen korttiin. Kulissien takainen jännite purkautui avoimeksi konfliktiksi, kun Kekkonen alkoi tietoisesti nöyryyttää ja eristää Karjalaista. Vuonna 1977 Karjalainen jätettiin rannalle hallituksesta ja hänen poliittista liikkumatilaansa kavennettiin merkittävästi. Hän huomasi olevansa poliittisessa paitsiossa – ja juuri silloin, kun hänen omat voimansa alkoivat pettää sisäisen vihollisen edessä.

HELSINKI : Ahti Karjalainen ja Johannes Virolainen. LEHTIKUVA

Henkilökohtainen ongelma

Ahti Karjalaisen uran traagisin piirre oli hänen ”henkilökohtainen ongelmansa”, vakava ja yhä syvenevä alkoholismi. 1970-luvun loppua kohden sairaus alkoi hallita hänen arkeaan tavalla, jota oli mahdotonta salata politiikan sisäpiiriltä. Karjalainen, joka oli aiemmin tunnettu terävästä analyysikyvystään ja työmoraalista, sammalsi yhä useammin julkisissa puheissaan ja oli pitkiä jaksoja poissa työpaikaltaan.

Ajan poliittinen kulttuuri ja mediailmapiiri oli kuitenkin toisenlaista kuin nykypäivänä. Lehdistö suojeli poliittista eliittiä, eikä poliitikkojen yksityiselämästä tai terveydentilasta kirjoitettu suoraan. Karjalaisen alkoholinkäytöstä liikkui Helsingin kuppiloissa ja eduskunnan käytävillä kyllä loputtomasti kaskuja, mutta julkisuudessa hän oli yhä arvovaltainen Suomen Pankin johtaja ja valtiomies.

Tämä kaksoiselämä synnytti kuitenkin kestämättömän tilanteen. Samaan aikaan kun Keskustan K-linja ja Neuvostoliiton suurlähetystö Viktor Vladimirovin johdolla itsepintaisesti puski Karjalaista Kekkosen seuraajaksi, miehen todellinen toimintakyky heikkeni kuukausi kuukaudelta. Kyseessä ei ollut enää yksityinen tragedia, vaan riski koko maan kansalliselle edulle ja päätöksenteolle.

LKS 20211103 LKS 20130424 – Noottikriisi tavoitti presidentti Urho Kekkosen Hana Mauin saarella Havaijilla 1961. Kuvassa vasemmalta suurlähettiläs Rafael Seppälä, Max Jakobson, presidentti Kekkonen sekä ulkoministeri Ahti Karjalainen lukemassa Neuvostoliiton noottia., LEHTIKUVA / KALLE KULTALA

Pesänjakajat paljasti

Kaikki oli muuttunut rysäyksellä syksyllä 1981. Kekkosen jätettyä eronpyyntönsä valtatyhjiö täyttyi välittömästi kiihkeällä ja likaisella vaalitaistelulla. Tämän sekasorron keskellä kirjakauppoihin ilmestyi salanimellä ”Lauantaiseura” kirjoitettu pamfletti Tamminiemen pesän-jakajat.

Kirja räjäytti suomalaisen poliittisen journalismin ja julkisuuden kulttuurin. Nimimerkin takana oli Helsingin Sanomienpolitiikantoimitus – yhtä toimittajaa lukuun ottamatta – toimituksen esimiehen Aarno Laitisen johdolla. Ryhmä oli päättänyt murtaa vuosikymmeniä kestäneen vaikenemisen koodin.

Kirja kuvasi raadollisen tarkasti kulissien takaista valtapeliä ja juonitteluja. Ahti Karjalaisen kohdalla Tamminiemen pesänjakajat teki jotain, mitä kukaan ei ollut aiemmin uskonut mahdolliseksi: se nosti hänen alkoholiongelmansa suoraan julkiseen keskusteluun, vaikkakin hienovaraisin sanakääntein. Kirjan merkitystä marraskuun esivaaleissa ja kevään varsinaisissa vaaleissa ei sovi aliarvioida. Se teki Karjalaisen valinnasta mahdottoman. Niin Keskustan kenttäväki kuin tavalliset äänestäjätkin tajusivat, että idänsuhteiden takuumiehenä mainostettu ehdokas oli todellisuudessa murtunut mies.

Unelman kuolema

Marraskuun puoluekokouksen nöyryyttävän tappion jälkeen Karjalaisen takapirut eivät vieläkään luovuttaneet. Epätoivoisessa poliittisessa näytelmässä he yrittivät vielä rakentaa skenaariota, jossa Karjalainen olisi nostettu ”mustana hevosena” suoraan valitsijamiesvaalien kautta presidentiksi, mikäli vaaleissa ajauduttaisiin poliittiseen umpikujaan. Moskova viestitti avoimesti pitävänsä Karjalaista ainoana oikeana jatkajana Kekkosen linjalle.

Mutta kansa oli tehnyt jo valintansa. Vaalitaistelun ilmapiiri kääntyi vastustamattomasti sosiaalidemokraattien istuvan pääministerin Mauno Koiviston puolelle, osin vastareaktiona Karjalaisen taustajoukkojen harjoittamalle kabinettipolitiikalle ja Moskovan ohjailuyrityksille. Kun valitsijamiehet tammikuun lopulla 1982 kokoontuivat, Mauno Koivisto valittiin ylivoimaisella ääntenenemmistöllä tasavallan presidentiksi.

Presidenttitien katkeaminen kiihdytti Karjalaisen henkilökohtaista alamäkeä. Hän jatkoi yhä Suomen Pankin pääjohtajana, mutta hänen kykynsä hoitaa virkaa oli heikentynyt. Uusi presidentti ei kauaa katsonut tilannetta läpi sormien. Vuonna 1983 Koivisto teki historiallisen päätöksen ja erotti Ahti Karjalaisen pääjohtajan virasta ”yleisen edun nimissä”.

Koivisto olisi halunnut Karjalaisen eroavan itse, mutta tämä oli kieltäytynyt kunniasta. Se oli lopullinen, julkinen ja virallinen sinetti Kekkosen kruununprinssin tragedialle. Mies, jonka piti hallita Suomea, oli todettu kykenemättömäksi hallitsemaan itseään.

Teksti: jarikupiainen

Kommentit

Oma kommentti