Antti Savela on todellinen rintamaveteraani. Ensin hän soti konepistoolimiehenä etulinjassa Kannaksella ja sen jälkeen pudotti pommeja lentokoneesta vihollisen elintärkeisiin kohteisiin.
TEKSTI MIKA KATAJALA KUVAT mika katajala JA ANTTI SAVELAN ALBUMI
Tampereelta lähtöisin ja nykyään Jyväskylässä asuva rintamaveteraani Antti Savela joutui kokemaan sodan ensimetrit 17-vuotiaana lukiolaispoikana. Poika oli suojeluskuntajärjestön koululaiskomppaniassa ja vartioi talvisodan aikana kaupungin siltoja ja pääsipä Näsilinnan katolle ilmatorjuntakonekiväärinkin taakse. Tosin sillä ei tehnyt mitään vihollisen 3000 metrin korkeudessa lentävien pommikoneiden tuhoamisen suhteen.
Välirauha
Tuli välirauha ja Antti palasi Tampereen lyseon pulpettiin. Tulevan koettelemuksen kaiut jo kuuluivat ja jatkosota syttyi kesäkuussa -41. Antti käveli luokkatoverinsa kanssa kaupungin keskustassa ja he törmäsivät suojeluskunnan sotilasohjaajaan Reino Niemiseen, tuttuun mieheen, heidän sotilaskouluttajaansa. Pojat saivat kuulla, että jo seuraavana päivänä perustetaan Pajarin 18. divisioonaan erillinen jääkärikomppania.
– No mehän ilmoittauduimme heti mukaan ja ei kulunut montaakaan päivää, kun huomasin olevani juna- ja polkupyöräkyydin jälkeen Immalanjärven pohjoisrannalla reilun kilometrin päässä valtakunnan rajasta. Siitä se sotatieni alkoi ja kesti kaikkiaan kolme ja puoli vuotta, Antti kertoo.
Jatkosota
Jatkosodan alussa Antin kouraan iskettiin Suomi-konepistooli. Antti otti osaa useille vihollisen selustaan tehdyille partioreissuille joukkueenjohtajansa, luutnantti Eero Näsilinnan johdolla. Tulikasteensa eli ensimmäisen taistelukosketuksen nuori mies sai komppanian ylitettyä rajan heinäkuun lopulla, 18. divisioona oli ryhtynyt hyökkäyssotaan.
– Yritimme kahden vuorokauden ajan vallata Aholan tukikohdan läheisyydessä sijaitsevaa kukkulamäkeä. Taistelu kukkulasta oli rajua ja kyllä siinä ammuttiin lippaita tyhjiksi puolin toisin. Siitä sotimiseni jatkui pitkin Karjalan kannasta.
Antin joukko-osasto ylitii Vuoksen Hopeasalmessa vuotavilla ruuhilla ja hyökkäys jatkui Pölläkkälään ja verisistä taisteluistaan tunnettuun Äyräpäähän. Veteraani sanoo, että joka helvetin mutkassa nahisteltiin.
Kivennapa vallattiin ja Rajajoki ylitettiin syyskuun ensimmäisenä päivänä. Sen jälkeen hyökättiin Kaljalan kukkuloille, missä sijaitsi ensimmäinen Leningradin puolustuslinja. Hyökkäys pysähtyi ja alkoi asemasotavaihe. Antti siirtyi aseveljineen lepoon Mainilaan. Veteraanin mieleen jäi hyökkäysvaiheen lopusta Kuukaupin sillan ylitys ja Kuusaanhovin selkkaus, missä Antti joutui todelliseen pulaan.
– Olin kaivamani montun pohjalla ja näin unta, että ryssä ampuu siihen kauhean tykistökeskityksen. Niin ampuikin ja ihan todellisuudessa. Heräsin vauhdilla ja huomasin, että kaikki aseveljet olivat häipyneet ja silta oli ammuttu ilmaan. Vain minä ja polkupyöräni olivat enää jäljellä.
– Törmäsin pian yhteen tykkimieheen ja hän kertoi, mihin suuntaan oma porukkani oli mennyt. Sain heidät 15 kilometrin polkupyörällä sotkemisen jälkeen kiinni. Kaverit totesivat ilahtuneena, että ”ai Anttihan se siinä, sinä et sitten kuollutkaan”, veteraani muistelee.
”Olin suoraan sanottuna kusessa.”
Kuusaan kylässä Muolaan maisemissa taisteltiin ankarasti ja lopulta vihollinen joutui vetäytymään. Kun tilanne hieman rauhoittui, Antti meni uteliaisuuttaan tutkimaan tyhjäksi jäänyttä kansakoulua.
– Menin pihalle ja huomasin kauhukseni, että vihollisen iso rajavartioporukka oli tontin reunalla. Olin suoraan sanottuna kusessa. Niitä tuli kahdelta puolelta. Ammuin konepistoolilla minkä kerkesin. Onneksi vieressä oli maakellarin pieni katonharja.
– Heittäydyin sen viereen ja pääsin tulittamaan tuelta. Kyllähän niitä siihen jokunen jäi. Aseveli riensi apuun ja he ampuivat lepikkoon sellaista niittotulta, ettemme enää ryssän partion edustajia nähneet, Antti muistelee.
Syyskuun lopulla asemasotavaiheessa JR 27:n ikämiehet kotiutettiin ja nuorimmat siirrettiin JR 6:een asevelvollisuusrykmenttiin ja heidät sijoitettiin etulinjaan Valkeasaareen. Silloin tällöin tapeltiin vihollisen kanssa ja tiedustelupartioita läheteltiin puolin toisin.
Kenttäpostia
Antti sai kenttäpostia veljeltään Väinöltä, joka oli upseeri ja ilmavoimien konetarkastajana Tikkakoskella lentorykmentti 4:n esikunnassa. Väinö kirjoitti, että Utissa oli alkamassa konekivääriampujakurssi marraskuussa, pistä paperit menemään.
Antti pisti ja aseveljiä nauratti, mutta niin kävi, että Savelan poika pääsi koulutukseen. Tosin radisti-ampujakurssi peruutettiin, mutta Antti kävi sen tilalle tulleen mekaanikkokurssin. Hän olikin kurssinsa priimus, korpraalin natsat kiinnitettiin olkapäille ja niin alkoi lentokoneiden huoltotoimet.
– Olin Tikkakoskella elokuuhun -42 ja sitten tuli komennus upseerikouluun Niinisaloon. Kurssi numero 55 loppui jouluna ja minut määrättiin sen jälkeen takaisin Kannakselle vanhaan tuttuun porukkaan. Antti kertoo, että hänen porukkansa oli aina kaksi viikkoa etulinjassa ja sen jälkeen takana viikon huilaamassa.
Puhelu korsuun
Kesällä -43 etulinjan korsuun soitettiin ja kyseltiin joukkueenjohtajilta, olisiko kenelläkään halukkuutta lähteä ilmavoimien tähystäjälentäjäkurssille. Antti Savela oli jälleen kerran vapaaehtoinen.
Kanneljärvellä suoritetun perusteellisen lääkärintarkastuksen ja Helsingissä tehtyjen lisätestin jälkeen vänrikki Antti Savela ilmoittautui elokuussa Kauhavan ilmasotakouluun. Kurssi kesti seuraavan vuoden puolelle ja lukuisten erilaisten lentoharjoitusten jälkeen ”pilvenveikot” sijoitettiin lentolaivueisiin.
Pommituslentolaivue 46
Antin osoite oli Pommituslentolaivue 46 ja se oli sijoitettu Mensuvaaraan, Uukuniemen ja Sortavalan puoliväliin. Laivueen kalustona oli Dorniereja, DB-merkkisiä sotasaaliskoneita puna-armeijasta ja Bristol Blenheimeja, kaikki olivat jyryjä pommituskoneita. Laivuetta komensi majuri Reino Artola, josta tuli myöhemmin ilmavoimien komentaja ja kenraalimajuri.
– Oli mukavaa olla ilmassa. Minun nimikkokoneeni oli venäläinen DB 3F, raskas pommituskone, mikä oli saatu Saksan sotasaalisvarastosta. Varaosien saanti siihen oli kehnoa, ei sitä niin vain voinut soittaa Moskovaan ja pyytää, että lähettäkääpä meille nyt kiireesti koneen takarenkaita. Sillä sitä lenneltiin ja tositoimet alkoivat kesäkuussa -44, kun vihollinen aloitti Kannaksella suurhyökkäyksen, Antti muistelee.
– Oli siellä ryssillä kalustoa liikkeellä! Meidän maalimme oli Suulajärven lentokentän lähellä ja lensimme juuri pilven alla. Vihollisen oli meneillään ainakin 25 kilometrin kalustomarssi, panssarivaunujakin oli aivan hirvittäviä määriä eli kyllä meille maaleja riitti.
osallistui useisiin vihollisen maihinnousupommituksiin
Antti osallistui useisiin vihollisen maihinnousupommituksiin muun muassa Koiviston valtauksessa, Tuulosjoen maihinnousussa ja Teikarinsaaren maihinnousussa. Vihollinen pyrki laskemaan aina kuin mahdollista kalustonsa suojaksi savuverho, mutta Antti sanoo, ettei se heitä hidastanut, sinne savuun sekaan vain roiskittiin menemään.
Tali-Ihantalan tulihelvettiin tehtiin kiireimpinä aikoina kolmekin pommituslentoa päivässä. Antin DB:ssä oli kymmenen kappaletta 100-kiloisia pommeja ja koneen sivuripustimissa kaksi kappaletta 250-kilon järkälettä.
Teikarinsaaren maihinnousu
Teikarinsaaren maihinnoususta Antille jäi ehkä kaikkein mieleen painunein sotamuisto. Annetaanpa veteraanin kertoa se omin sanoin.
– Teikarin edustalla oli ryssän laivasto ja meidät hälytettiin töihin. Ei muuta kuin koneeseen ja täysi pommikuorma päälle. Toinen koneen moottori ei käynnistynytkään. Pääsimme matkaan reilut viisi minuuttia myöhässä.
– Käsky oli Vilaniemeen, minkä jatkeena on Teikarinsaari. Kun pääsimme kohteeseen, muut pommituskoneet tulivat meitä jo vastaan kotimatkallaan. Kaikki vaaputtivat meille siipiään, että tulkaa tekin kotiin.
– Ryssäkin oli luullut, että kaikki suomaiskoneet olivat jo lähteneet taistelupaikalta ja niin koko taivas oli tyhjä vihollisen hävittäjistä. Ryssän laivasto näkyi jo. Sanoin Akulle, että nyt tehdään tarkkaa työtä, kun saadaan rauhassa touhuta, sillä ryssän ilmatorjuntakin jo putsaili piippujaan, eikä ollut ampumavalmiina.
– Otin tähtäimeen kaikkein suurimman laivan ja niin kävi, että pommit osuivat ja alus katkesi keskeltä poikki kahteen osaan. Yhtäkkiä näimme koneen vierellämme, onneksi se oli oma hävittäjä ja se onnitteli meitä täysosumasta, Antti kertoo.
Kommentit
Oma kommentti