TEKSTI MIKA KATAJALA KUVAT MIKA KATAJALA JA AURA AUMON ALBUMI
Jo kunnioitettavaan 93 vuoden ikään ehtinyt Aura Aumo ottaa toimittajan vastaan naurussa suin omakotitalossaan Iittalassa. Ryhdikäs talo sijaitsee aivan Kalvolan vanhan kirkon vieressä.
– Tuossa toisella puolella tietä on hautausmaa. Omaiset voivat kuskata minut kirkosta sinne vaikka kottikärryillä, ei tule kalliiksi, Aura hymyilee pilke silmäkulmassa.
Vuoden Lotaksi valittu Aura Aumo on hyvin pienikokoinen ja sen vuoksi rintamalla nokkelat lottakollegat keksivät hänelle lempinimen ”Beibi”.
Pian sotien jälkeen Kanta-Hämeeseen kotipesän rakentanut Aura on kotoisin Itä-Suomen Rääkkylästä, karjalaistyttöjä siis. Koti sijaitsi Oravissalon saaressa ja turhia mukavuuksia ei siihen aikaan ollut, ei edes sähköä. Nuori tyttö kävi neljä luokkaa kansakoulua saaressa ja siirtyi sukulaisten luo lapsenlikaksi. Isäpuoli työskenteli sisävesilaivan kapteenina.
Talvisota
Talvisota syttyi loppuvuodesta 1939 ja Aura liittyi lottajärjestöön. Se oli luonnollista, sillä lähes kaikki suvun naiset olivat jo järjestön jäseniä.
– Yksi syy tietysti oli kova palo päästä pois saaresta ihmisten ilmoille. Ensi alkuun työskentelin lotissa huoltohommissa. Työpaikka oli esikunnassa ja hoitelimme muonitusta ja pesimme rintamalta tulleita sotilaiden vaatteita, hämmästyttävän hyvämuistinen Aura kertailee lottauransa alkumetrejä.
Aura Aumo muistelee talvisodan aikaa ja sanoo, ettei oikein osannut pelätä, vaikka sota riehui ja verisiä sotureiden vaatteita pestiin. Aura oli vasta 17-vuotias ja sota-aika tuntui enemmänkin jännittävältä seikkailulta kuin pelottavalta ja järkyttävältä kokemukselta.
– Talvisodan aikana työpäivät venyivät pitkiksi, hyvä kun nukkumaan hieman ehti. Tosin siihen aikaan jo lapsetkin tarttuivat rivakasti töihin, eikä sitä vapaa-aikaa osannut edes kaivata.
– Koko ajan oli mielessä, että Suomen sotilaat ne vasta kauheassa paikassa ovat; rajuissa taisteluissa tulipalopakkasissa ja minä hetkenä hyvänsä voi elämä loppua siihen paikkaan. Linjojen takana ei henkensä takia tarvinnut koko ajan pelätä, Aura pohdiskelee.
Välirauhan aikana alkoivat ankarat linnoitustyöt ja lotta Aumon tontilla riitti sotilaita. Keittiössä puuhaa oli yllin kyllin. Pian alkoi taas kertyä Suomen taivaalle tummia pilviä ja jatkosota puhkesi kesäkuun lopulla vuonna 1941.
Laatokan pohjoisrannalle
Aura siirtyi Liperin kautta aina Salmin pitäjään saakka Laatokan pohjoisrannalle. Sieltä rintamalotan sotatie johti Viteleeseen, mistä neuvostosotilaat olivat juuri vetäytyneet Suomen hyökkäysvaiheen jaloista.
Aura muistelee, kuinka heidän saapuessaan Viteleen kylään, mikä sijaitsee noin 40 kilometrin päässä Aunuksen kaupungista luoteeseen, taistelut vielä riehuivat lähitienoolla. Pikkuhiljaa vihollinen vetäytyi kohti Aunusta.
Aura sanoo, ettei nuorena lottana vieläkään osannut pelätä, suomalaiset soturit olivat ympärillä ja olo oli turvallinen. Viteleessä vaikutti silloin Rannikkoprikaati, mikä hoiti Laatokan meripuolustusta, vaikka Laatokka onkin järvi.
Juhannuspäivänä lotat saivat määräyksen lähteä kohti vanhaa rajaa. Sekasortoisessa tilanteessa ei järjestetty mitään kuljetusta, vaan nuoret naiset lähtivät matkaan jalan. Rintamalta tuli ja rintamalle päin meni sotilaita yhtenä virtana. Huonokuntoiset tiet täytti lopullisesti kotinsa jättämään joutuneet evakot.
– Yötä päivää kävi jyske, niin maalla, merellä kuin ilmassa. Silloin minuakin pelotti ja pelotti oikein kunnolla. Olin aivan varma, että tässä oli tämän tytön viimeinen juhannus.
– Kovasti minua suretti evakoidenkin puolesta. Kärryissä tuli kotinsa menettäneitä naisia, lapsia, vanhoja mummoja ja ukkoja tien täydeltä. Meillä oli kyseessä vain oma henkiriepu, heillä koko Karjalan heimo, Aura muistelee jatkosodan käännekohtaa.
Lomalle kolmen kuukauden välein
Rintamalla oli varsin rauhallista jatkosodan asemasotavaiheessa. Aura pääsi kerran kolmessa kuukaudessa muutaman päivän lomalle kotipuoleen. Esikunnan lähelle oli perustettu vankileiri ja Aura kävi silloin tällöin lomittamassa leirin keittiöllä.
– Vangit olivat sinne tullessaan todella huonokuntoisia ja nälkäisiä. Ruokaa he ainakin saivat meiltä riittävästi, sillä tultuaan hieman rohkeammiksi, sanoivat minullekin, että njet putro (puuroa), vaan suppa suppa (keittoa).
– Eräänä päivänä kaksi vankia karkasi ja heidät saatiin pian kiinni. Molemmat ammuttiin ja laitettiin leirin pihaan näytille, kuinka karkureille tulee käymään. Se oli kyllä rankka näky, Aura muistelee.
Vuonna 1943 Aura pyysi joukko-osaston komentajalta siirtoa lähelle vihollislinjaa Ohtoinniemeen. Siirto tuli ja siellä meni sen vuoden syksy ja vuoden 1944 talvi sekä kevät.
Emännän tehtävät
Seuraava kohde oli emännän tehtävät Viteleen upseerikerholla. Oma kultakin oli löytynyt vuonna 1941 rintamalta. Hän oli salskea viestiupseeri, Holger etunimeltään. Vuosia myöhemmin pariskunta asteli vihille ja saattelivat tähän maailmaan kuusi lasta, kolme poikaa ja saman määrän tyttöjä.
Vihollinen aloitti kesäkuussa ennen näkemättömän massiivisen suurhyökkäyksen kaikilla rintamilla. Puna-armeija suoritti maihinnousun Viteleen ja Tuulosjoen väliselle rannikolle. Aura oli aitiopaikalla, sillä hänen emännöimänsä upseerikerho sijaitsi Laatokan rannalla Viteleessä.
– Maailma repesi! Siitä tuli juhannus, mikä ei ikinä unohdu. Joka puolella paukkui, rytisi ja vinkui. Tilanne oli kaoottinen. Mieleeni jäi, kun kesken ryminän lottaystäväni, tamperelainen opettajatar lausui vapisevalla äänellä ”Palanut polku mansikka mullassa sen, Karjalan värit musta ja punainen…, Aura lausuu hiljaisen hennolla äänellä.
Auran viimeinen sijoituspaikka jatkosodassa oli Impilahti, jonne esikunta siirrettiin. Syksyn 1944 aikana esikunta vaihtoi paikkaa vielä kerran, Suomenlinnaan, ja siinä yhteydessä Aura kotiutettiin.
– Lottajärjestö lopetettiin 30.11.1944 ja minun oli luovutettava pois lottavaatteeni ja merkkini, ei jäänyt siitä ajasta konkreettista muistoa. Sodan jälkeen soturimme samoin kun me lotat olimme hyvin huonossa huudossa, ei paljon sota-ajoista parantunut puhella ja huudella, Aura harmittelee.
Vihille
Aura ja Holger menivät vihille vuonna 1948 ja asettuivat asumaan ensin Sysmään ja kun aviomiehelle tarjoutui toiminnanjohtajan paikka metsäalalta, pariskunta muutti Iittalaan. He saivat kuusia lasta ja lastenlapsiakin on 13.
– Täällä Iittalassa tällaista karjalaistyttöä ensin arvelutti, että saako täältä Hämeestä jalansijaa lainkaan. No, se onnistui todella hyvin ja niin lopulta tummatukkaisesta karjalaisneidosta tuli valkotukkainen hämäläisvanhus, Aura nauraa makeasti.
Kotipuutarhanhoitoa yli kaiken rakastava Aura sai alkuvuodesta upean kunnianosoituksen työstään lottana isänmaamme hyväksi molemmissa sodissamme. Aura ja Holger olivat olleet myös vuosikymmenien ajan erittäin aktiivisia sotaveteraanitoiminnassa.
– Vuoden Lotaksi valitseminen oli minulle mitä suurin kunnia. Olen historiassa vasta toinen tuon arvonimen saanut rintamalotta, Aura toteaa valinnastaan, mikä varmasti osui oikeaan.
Aura on nyt ”kovassa” seurassa, mitä tulee Vuoden Lottiin. Mainittakoon tässä heistä kaksi: Elisabeth Rehn vuonna 2012 ja Riitta Uosukainen vuonna 2010.
Juttu julkaistu Hymyn painetussa lehdessä vuonna 2015. Hymy.fi julkaisee sotasankarien tarinoita nyt uudelleen verkossa, jotta heidän arvokkaat tekonsa ja muistonsa eivät unohdu.
Kommentit
Oma kommentti