Näyttelijä Riitta Havukainen kertoo elämänsä merkittävimmistä hetkistä. Hän muistaa yhä nuoruutensa ilkeät kommentit. Ne eivät kuitenkaan estäneet häntä toteuttamasta unelmiaan.
Teksti: Laura Savolainen
Hetki oli arkinen, mutta sen seuraukset olivat dramaattiset.
1970-luvun alussa parikymppinen Riitta Havukainen lukee Helsingin yliopiston kirjastossa tenttiin. Aiheena on kantasuomen äännehistoria. Suomen kielen ja kirjallisuuden opintoja on takana pari vuotta.
Olo on tuskainen. Miksi olen täällä, tämä ei ole elämääni, Riitta miettii.
Kohta hän panee kirjan tyynesti kiinni. Sitten hän lähtee eikä palaa enää koskaan.
Se päivä käänsi Riitan elämän suunnan.
Pitkä tie näyttelijäksi
Viitisenkymmentä vuotta myöhemmin Riitta Havukainen on Suomen arvostetuimpia näyttelijöitä. Pitkä ja ansiokas ura ei yli seitsenkymppisenä näytä laantumisen merkkejä. 2020-luvulla hän on napannut tv-töistään kaksi Kultainen Venla -palkintoa, ja viime vuonna hänet palkittiin urastaan pro-Finlandia-mitalilla.
Syyskuussa ensi-iltaan tulevassa elokuvassa Presidentin kyyditys Riitta näyttelee presidentti K. J. Ståhbergin vaimoa Ester Ståhlbergiä. Myöhemmin syksyllä Riitta on pääosassa Päivi Räsäsestä kertovassa audiodraamassa.
Hahmoista hän samaistuu enemmän Esteriin, joka tunnetaan paitsi kirjailijana myös määrätietoisesta työstään vähäosaisten lasten hyväksi.
”Hän oli aikamoinen leidi. Meissä on ehkä samaa se, että olemme hyviä lukemaan tilanteita ja tuikkaamaan nasakoita kommentteja osuviin kohtiin.”
Samaa määrätietoisuutta tarvittiin, jotta Riitta pääsi unelma-ammattiinsa.
Yliopisto-opinnot päätettyään Riitta halusi Teatterikorkeakouluun. Hän rakasti kieltä ja kirjallisuutta, mutta palo näytellä oli kovempi. Hän pääsi ensin näyttelijäksi Ylioppilasteatteriin, ja keväisin he kollegojensa kanssa vaelsivat sopulilauman tavoin pääsykokeisiin. Aina joku pääsi perille, valtaosa putosi pois. Hylkäämiset lamaannuttivat, mutta jostain tuli sisu jatkaa.
”Se oli kovaa aikaa. En ollut ollenkaan varma, olenko lahjakas, mutta joku sisäinen varmuus oli siitä, että tämä on se, mitä haluan.”
Kun Riitta viimein 27-vuotiaana ja kuudennella yrittämällä luki nimensä sisään päässeiden listalta, hetki oli melko samanlainen kuin vuosia aiemmin yliopiston kirjastossa. Muut ympärillä joko ilakoivat tai itkivät, mutta Riitta huokaisi eleettömästi helpotuksesta ja ajatteli, että no niin, nyt päättyi tämä kauhea, vuosia kestänyt ponnistelu.
Tyyneys on edelleen Riitalle tyypillinen tapa reagoida hänen omassa elämässään tapahtuviin asioihin.
”Vaikka tunne on iso, en riehu.”
Herkkä huonolle kohtelulle
Hankkisit siekii kunnon ammatin, pellenä pyörit ympär Suomee, sanoi isä, kun Riitta oli lähdössä teatterikiertueelle.
”Miten onkaan, että tällaisetkin ilkeät lausahdukset ihminen muistaa lopun ikänsä”, Riitta pohtii.
Toisin kuin nykyisin, Riitan lapsuudessa lapsia ei juuri kannustettu. Vaarana kai oli, että ylpistyy.
”Aikalaiskokemus”, Riitta hymähtää.
Riitan äiti ja isä olivat kumpikin Karjalan evakkoja Viipurista. Kun Riitta oli lapsi, vanhemmat toivoivat hänestä joko lääkäriä, ekonomia tai juristia. He kasvattivat Riittaa ja hänen siskoaan Leenaa niin kuin heitä itseään oli kasvatettu Viipurissa. Kuittailemalla ja väheksymällä.
”He jatkoivat sitä ketjua”, Riitta harmittelee.
Riitta ei kuitenkaan ole nujertuvaa sorttia. Tämä lienee kasvatuksen heijastumia. Lapsesta asti on ollut pakko löytää sisu jostain sielun uumenista, olla välittämättä arvostelusta ja nousta vastoinkäymisistä.
”Ehkä tämän vuoksi huomaan herkästi, jos muita kohdellaan huonosti. Varsinkin nuoria, jotka voivat olla epävarmoja, pitää tukea eikä tylyttää.”
Riitta muistaa itsekin nuorena ajatelleensa, että jos häntä kohtaan oltiin tylyjä työelämässä, se oli hänen omaa syytään. Ettei hänestä vain ole mihinkään.
Erityisen pahalta tuntui, jos ilkeilijä oli konkari, jota Riitta ihaili. Hän päätti, ettei hänestä ikinä tule samanlaista.
”Epävarmuus oli nuorena niin kaiken kattavaa, että sen kautta suodattui kaikki. Nuori ihminen ei ymmärrä, mitä kaikkea ilkeyden taustalla voi olla. Katkeruutta ja elämänpettymyksiä.”
Teatterikorkeakoulun tunnettu tylyttäjä Jouko Turkka ei kuitenkaan onnistunut pääsemään Riitan ihon alle. Osaltaan siinä auttoi ikä, mutta myös se, että Riitta kuului Turkan suosikkeihin.
Turkalta Riitta oppi sitä pelottomuutta, jota näyttelijän työssä tarvitaan. Kehtaamista, päin menemistä ja heittäytymistä. Tietynlaista röyhkeyttäkin.
Samaan aikaan Riittaa kalvoi, miten Turkka kohteli ihmisiä hänen ympärillään.
”Hän oli pelottava hahmo.”
Linnanmäen Huuda Hyvää -huutokauppa ja Ivana Helsingin muotinäytös suomalaisen lastensuojelutyön hyväksi 19.4.2016
© Anton Reenpää/Otavamedia
Hansu keikkailee yhä
Naurattaako tämä ketään? 1980-luvun puolivälissä Riitta loi kollegojensa kanssa komedialliset hahmot Teatterikorkeakoulun oppilastyöhön. TV2:n ohjaaja Reima Kekäläinen sattui näkemään näytelmän ja ehdotti, että ideasta tehtäisiin tv-sarja.
Riittaa epäilytti, toimisiko Fakta homma televisiossa. Mutta suomalaiset rakastuivat Hansuun, Pirreen, Hekaan ja Aulikseen.
”Johonkin ajan hermoon se silloin osui.”
Sarjaa tehtiin uudestaan 1990-luvun puolella, ja Riitta keikkailee yhä Hansuna yhdessä Pirren eli Eija Vilppaan kanssa, tosin harvakseltaan.
”Se oli lopulta ammatillisesti käänteentekevä hetki ja toi meille kaikille näkyvyyttä”, hän sanoo nyt.
Sittemmin Riitta on tehnyt lukuisia tv-ohjelmia ja elokuvia teatterin ohessa.
Uransa kannalta kaikkein merkittävimpänä työnään hän kuitenkin pitää päärooliaan Henrik Ibsenin näytelmässä Brand vuonna 1987. Riitta esitti siinä lannistettua papin rouvaa Agnesia.
Riitta oli tuolloin 31-vuotias. Tällä roolillaan hän vakiinnutti asemansa näyttelijänä Helsingin Kaupunginteatterissa.
Klassikkonäytelmässä oli raskaita kohtauksia ja isoja teemoja: uskonnollista ankaruutta ja lapsen kuolemaa.
Rooli syvensi uskoa itseen.
”Olin vihdoin näyttelemisessä kiinni koko sieluni syvyydellä.”
Vauvakuume viime hetkellä
Herranjestas, tämän parempaa ei ole, Riitta Havukainen mietti, kun sai esikoisensa Katariinan syliinsä vuonna 1990.
”Ymmärsin, että vanhemmuus on elämän ydintä. Rakkaus omaa lasta kohtaan ajoi kaiken muun ohi. Oli ihmeellistä olla äiti.”
35-vuotiaana Riitta oli tavallista iäkkäämpi ensisynnyttäjä. Ihmiset hänen ympärillään olivat saaneet vauvoja jo silloin, kun Riitta vielä pyrki opiskelemaan.
Perheellistymistä jarruttivat myöhään alkaneet opinnot, mutta myös se, ettei Riittaan iskenyt nuorempana vauvakuumetta.
”En ollut niitä, jotka nuuhkivat toisten vauvoja. Mutta annas olla, kun oma lapsi kasvoi mahassa.”
Riitta opiskeli amerikkalaisia vauvaoppaita englanniksi ja ihmetteli suttuisen ultraäänikuvan pientä katkarapua.
Nyt lapset ovat päälle kolmekymppisiä, ja he kaikki työskentelevät kulttuurialalla.
Katariina Havukainen on näyttelijä-käsikirjoittaja, Santtu Salminen käsikirjoittaja-ohjaaja ja Roope Salminen muusikko ja juontaja. Roopen Riitta sai perheeseensä bonuksena suhteesta näyttelijä-juontajan Eppu Salmisen kanssa.
Riitta kertoo, että hän on kannustanut lapsiaan työssään, mutta ei koskaan kehottanut hakeutumaan samalle alalle.
Perhe on tiivis.
”Käymme katsomassa kaikki toistemme työt. Kata sanoi joskus, että äiti varmaan kävisi katsomassa, vaikka näyttelisin käpyä. Se on juuri noin.”
Entä jos lapsia ei noin vain lähempänä neljääkymppiä olisi tullutkaan? Tätäkin Riitta on miettinyt.
Vanhemmuus tuntui oikealta askeleelta siinä kohtaa, kun takana oli jo elettyä elämää. Oli ihanaa työntää vaunuja ilman, että haikaili minnekään muualle.
Mutta äidiksi tulo ei varsinkaan tuossa iässä ole itsestäänselvyys. Riitta ymmärtää nykyistä suuntausta, jossa lasta aletaan yrittää vasta myöhemmällä iällä, vaikka riski jäädä lapsettomaksi kasvaa.
”Olisin varmaan tehnyt ja yrittänyt kaikkea, jos lasta ei olisi kuulunut. Mutta ei onneksi tarvinnut. Molemmat raskaudet alkoivat helposti, vaikka olin Santun syntyessä jo 39-vuotias.”
Riitta muistelee, että 1990-luvulla lapsiperhe-elämä oli erilaista kuin nykyään. Ei ollut älypuhelimia eikä sosiaalisen median luomia paineita.
Arki rullasi, vaikka oli fyysisesti rankka vuorotyö teatterissa.
”Vanhemmuus oli silloin suurpiirteisempää.”
Kuusikymppisenä keskushenkilöksi
Kymmenisen vuotta sitten käsikirjoittaja Matti Laineelta pimpahti Messenger-viesti. Kiinnostaisiko Riitta Havukaista rooli rikosetsivänä tv-sarjassa? Riitta oli kuusikymmentä täytettyään ajatellut, että olivatko kameratyöt siinä. Tulikin tv-sarja Paratiisi, jota tehtiin lopulta kolme tuotantokautta.
Kuusikymppisiä naisia oli pitkään totuttu näkemään rooleissa, jotka vain määrittelivät pääosassa olevaa miestä: äitejä, vaimoja, isoäitejä. Riitta kutsuu näitä attribuuttirooleiksi. Mutta nyt Riitasta tuli sarjan keskushenkilö, rikosetsivä Hilkka Mäntymäki.
Hahmo oli tärkeä myös monille tv-katsojille.
”Instagramiin ja Messengeriin tuli suoria viestejä, joissa kiiteltiin, että vihdoin on samaistumispintaa vanhemmillakin ihmisillä. Että ei aina sitä, että on vanhempi mieshenkilö, jolla on 30-vuotias muija.”
Sarjassa oli teemoja, joita ei juuri ollut aiemmin käsitelty televisiossa. Hilkka oli Alzheimeria sairastavan miehensä omaishoitaja. Oli myös romanssi 20 vuotta nuoremman kollegan kanssa.
Kuvaukset Suomessa ja Espanjassa olivat intensiiviset. Päivät olivat pitkiä ja iso osa vuorosanoista englanniksi. Joskus, kun Riitan piti väsyneenä sanoa englanniksi rikospaikka, crime scene, hän lausui vokaalit väärin päin, cream sign, eikä huomannut virhettä itse ollenkaan.
”Väitin ohjaajalle vastaan, että enkä sanonut noin. Piti katsoa kohtaus nauhalta ennen kuin uskoin. Sitten kuvattiin uusi otto, ja tein saman virheen uudestaan”, Riitta nauraa.
Seuraavana jouluna Riitta sai postilaatikkoonsa nimettömän paketin. Sen sisällä oli t-paita, jonka rinnassa luki cream sign. Kirjaimet oli ikään kuin leikelty irti lehdistä niin kuin rikossarjojen nimettömissä uhkailukirjeissä.
Joululahja Paratiisin kuvaajalta ja puvustajalta.
Riitta oli kuvausryhmässä kaikkein vanhin. Hän pohtii, että työ kansainvälisessä tiimissä vahvisti käsitystä siitä, että me ihmiset olemme lopulta pohjimmiltamme samanlaisia taustaan ja ikään katsomatta.
”Ikä ei ole pelkkä numero, mutta työskennellessä iällä ei lopulta ole merkitystä. Nuorten kanssa nuorrun itsekin.”
Riitan mieleen on erityisesti jäänyt se hetki, kun kuvausten ensimmäinen otto oli käsillä kauniissa Mijas Pueblon kaupungissa Aurinkorannikolla.
”Kun ensimmäinen klaffi iskettiin, ajattelin, että nyt minä olen täällä, tämä on totta ja tässä sitä tehdään. Voiko olla mahdollista!”
Kommentit
Oma kommentti