Anne Harjukoski on kulkenut pitkän matkan Afrikasta Balkanin romanikyliin ja Ukrainan rajalle. Kaikista heikommassa asemassa olevien ihmisten auttaminen on hänelle sydämen asia.
Teksti: Susanne Strömberg kuvat: Anne Harjukosken kotialbumi
Anne Harjukoski, 50, kuunteli lapsena lähetyssaarnaajien tarinoita Afrikasta ja hänelle syntyi haave auttaa lapsia siellä, missä hätä on.
Kun tulevaa ammattia piti alkaa pohtia, sairaanhoitajuus tuntui itsestään selvältä polulta.
”Luonteeltani olen auttaja. Tiesin sen jo lapsena.”
20-vuotiaana Anne pääsi koulunsa kautta työharjoitteluun Afrikkaan. Kolme kuukautta ugandalaisessa lastensairaalassa muutti hänet pysyvästi.
”Näin sairauksia ja köyhyyttä, joista en ollut tiennyt mitään. Joka kolmas kantoi HIV-virusta – myös lapset.”
Pysäyttävä kokemus
Erään puolivuotiaan vauvan kuolema Annen käsivarsille oli pysäyttävä.
”Se oli henkisesti järisyttävää. Mutta samaan aikaan tiesin: haluan tehdä työtä, jolla on oikeasti merkitystä.”
Kokemus syveni, kun savimajassa asuva, 30-vuotias kymmenen lapsen äiti ojensi hänelle oman vauvansa.
”Hän katsoi minua silmiin ja sanoi: ’Ota edes tämä tyttövauva ja vie hänet Suomeen.’ Hän uskoi, että se olisi vauvalle pelastus. Jouduin liikuttuneena sanomaan, että en voi ottaa ja viedä toisen lasta maasta. Se särki sydämeni. Ja se äidin katse – se jäi sisälleni.”
Anne hyvästeli naisen ja antoi tälle koko matkalaukullisen vaatteitaan ja tavaroitaan viimeisenä päivänä ennen paluuta Suomeen.
Työharjoittelu Afrikassa vahvisti Annen kutsumusta, mutta paljasti samalla hänen haavoittuvuutensa.
”Sairastuin malariaan. Siinä tilanteessa ymmärsin, etten pystyisi tällaiseen työhön yksin. Lisäksi monet yhteiskunnat olivat patriarkaalisia, joissa miehet päättivät. Tarvitsin rinnalleni kumppanin.”
Kumppani löytyikin Suomesta. Janne Harjukosken kanssa Annella oli ollut vispilänkauppaa jo vähän ennen Afrikkaan lähtöä.
Miksei kukaan auta?
Suomeen palattuaan Anne koki kulttuurishokin.
”Ugandassa oli yksi verenpainemittari kymmenelle tuhannelle ihmiselle. Suomessa kaikki oli ylenpalttista. Sen hyväksyminen oli tosi vaikeaa. ”
Anne työskenteli sairaanhoitajana, ja piti työstään, mutta sydän veti takaisin ulkomaille.
”Tiesin, että jossain muualla on ihmisiä, jotka tarvitsevat minua vielä enemmän kuin kotimaassani.”
Anne ja hänen miehensä Janne menivät naimisiin 1997 ja lähtivät pian raamattukouluun Keuruulle. Sen kautta avautui kolmen kuukauden harjoittelu Bosniaan, vain viisi vuotta sodan jälkeen.
Siellä he kohtasivat ensimmäistä kertaa syrjityn ja näkymättömän ryhmän, joka tulisi määrittämään heidän seuraavat vuosikymmenensä: romanit.
”Näimme kadulla romani-lapsia kerjäämässä. Ihmiset kääntyivät pois. Mietimme, miksei kukaan auta. Tiesin silloin: tässä on minun paikkani. Ihmisten rinnalla, siellä missä elämä on kaikkein haurainta.”
Luodinreikiä seinissä
Bosnian jälkeen tie vei Savonlinnaan, Jannen pastorin työn perässä. Siellä suomalainen romaniperhe otti heidät vastaan avoimesti.
”Se antoi avaimet romanikulttuuriin, jota ulkopuoliset harvoin ymmärtävät. Se loi meille näin jälkikäteen ajatellen perustan, jonka myötä pystyimme tekemään työtä romanien parissa.”
Pian pariskunta palasi Bosniaan – tällä kertaa viideksi vuodeksi ja kahden pienen lapsensa kanssa.
Kun Anne myöhemmin päätyi Bosnia-Hertsegovinaan, sodan jäljet olivat yhä ilmassa. Rauhanturvaajat kulkivat kaduilla, talojen seinissä oli luodinreikiä.
Romanikylät tulivat tutuiksi kahvin ja savun tuoksussa. Anne ja Janne oppivat nopeasti, että luottamusta ei saa kiirehtimällä.
”Menet kylään, istut alas, juot vahvaa turkkilaista kahvia ja kuuntelet. Kuuntelet kaiken, mitä ihminen kantaa mukanaan.”
Musertava maailma
Romanikylissä Anne teki terveys- ja kasvatustyötä, erityisesti naisten ja lasten parissa. Se ei ollut helppoa.
”Aluksi miehet eivät ymmärtäneet, miksi naisilla pitäisi olla omaa toimintaa. Siinä kohtaa tarvittiin paljon luottamusta.”
Anne kertoo naisten olleen tiedonnälkäisiä.
”Heillä ei ollut perusymmärrystä terveydenhuollosta, kasvatuksesta tai ihmissuhteista. Aloitimme aivan alusta.”
Hän kohtasi myös tilanteita, jotka jäivät ihon alle pysyvästi.
”Kerran 12-vuotias kehitysvammainen tyttö katosi kolmeksi viikoksi pitämästäni päiväkerhosta. Kun hän palasi, hän kertoi, että heillä oli ’kivat häät’, jossa hän leikki piilosta. Todellisuudessa perhe oli naittanut hänet vanhemmalle miehelle. Viranomaiset sanoivat vain: ’Se kuuluu kulttuuriin.’”
Annen ja miehensä työn ydintä on ihmisläheisyys ja aito halu auttaa.
”Romanit aistivat ihmisen läpi sekunnissa. Heillä on tavallaan ylimääräinen aisti, jolla he skannaavat sinut. He näkevät, oletko aito. Jos et ole aito, mistään ei tule mitään”, kertoo Janne.
Annen ja hänen miehensä koko työotteensa perustuu tasavertaisuuteen.
”Emme ole koskaan menneet määräilemään. Menemme rinnalle, emme yläpuolelle.”
Vuonna 2022 Anne ja Janne olivat juuri muuttaneet Kroatiaan, kun Ukrainan sota alkoi. He suuntasivat rajalle auttamaan ja havaitsivat jälleen kerran, että romaniperheet olivat edelleen kaikista heikoimmassa asemassa.
”Fida Internationalin kriisirahaston kautta saimme saimme majoitettua heitä väliaikaisesti hotelleihin ja kouluihin. Romanit olivat täysin vailla tukea.”
Eräs kohtaaminen Ukrainassa ei unohdu koskaan.
”Kävelimme mutavellissä peltihökkeleiden keskellä, joiden kattona oli pelkkä muovi. Hökkelissä oli romaninainen, jonka olisi pitänyt mennä sairaalaan synnyttämään mutta hän ei voinut, koska kukaan ei olisi silloin hoitanut hänen lapsiaan.”
”Minä sain mennä illalla lämpimään kotiin. Hän ei. Siitä tuli huono omatunto ja itku.”
Uupumuksen rajalla
Vuosien kohtaamiset ovat jättäneet jälkensä.
”Ihan samalla tavalla en enää palaudu kuin ennen. Resurssit kuluvat, eikä kaikkea saa takaisin. Sitä on antanut niin paljon itsestään.”
Anne on myös oppinut, että kaikkea ei voi kantaa.
”Toimiminen ihmiskaupan vastaisessa työssä itäisessä Euroopassa on asia, jossa tietoisesti olen pyrkinyt pitämään osuuteni vähäisenä. Tunnen itseni, ja en ehkä kestäisi mennä liian syvälle tässä asiassa. Pystyin luomaan uusia yhteyksiä auttajatahojen ja romaniyhteisöjen välille, joten tein pienen osuuteni. Nyt siellä on vahvempi verkosto, mikä toimii.”
Anne on myös saanut huolenpitoa romaninaisilta. Heidän sydämellisyytensä on ollut valtava tuki.
”Kun olin uupunut, köyhät romaninaiset tulivat katsomaan minua kotiin ja toivat pienistä rahoistaan leipomosta jotakin. Se kosketti syvältä.”
Anne kertoo, että hän saanut purkaa jälkikäteen kaikki kokemuksensa miehensä kanssa.
”Olemme itkeneet yhdessä, rukoilleet, ja se on kannatellut meitä vaikeina hetkinä. Myös työnohjaus on ollut tarpeen.”
Annen sydämen erityinen työ on romaninaisten itsetunnon vahvistaminen.
”Itä-Euroopassa romaninainen näkee itsensä mitättömänä. Minä näen hänen arvonsa. Haluan auttaa häntä näkemään sen itsekin.”
Yleensä alkuun auttaa konkreettinen tekeminen, jonkun taidon ylläpitäminen. Vaikkapa neulominen, kutominen tai korujen tekeminen.
Anne uskoo, että jokaisen ihmisen sisällä on hyvä, joka odottaa esiin pääsyä. Hän on nähnyt sen romaninaisten arjessa, kun päihderahat ohjautuvatkin yhtäkkiä ruokaan tai lapsen koulutarvikkeisiin.
”Kun nainen tajuaa oman arvonsa, kaikki alkaa järjestyä – sisäinen ja ulkoinen.”
Keskustelujen ydin – kuunteleminen
Keskustelujen ydin on yksinkertainen: kuunteleminen.
”Jos minä nostan esiin yhdenkin voimavaran naisesta, se voi muuttaa hänen elämänsä. Se hetki, kun nainen oivaltaa oman arvonsa – se on kauneinta. Aikuisesta naisen ilo saattaa tuntua yhtä suurelta ilolta kuin pienen lapsen onnistumisen ilo. Se on koskettavaa. ”
”Romanit osaavat olla myös kiitollisia vähästä. Jos annan vaikka lähteissäni öljypullon tai jauhopussin, nainen saattaa alkaa itkeä. Me Suomessa tarvitsemme paljon enemmän liikuttuaksemme.”
Tänään Anne asuu miehensä kanssa Vetelissä. Hän opiskelee kuolindoulaksi ja virittelee omaa yritystä myös sielunhoitoterapian osalta. Mutta työ romanien hyväksi ei ole loppunut – se on vain muuttanut muotoaan.
”Kaikki, mitä olen kokenut, on tätä hetkeä varten. Voin auttaa ihmisiä täälläkin. Olemme paljon yhteistyössä Suomen romanien kanssa. ”
Kun Anne katsoo elämäänsä taaksepäin, hän ei mieti menetettyjä tavaroita, raskaita öitä eikä uupumusta. Hän ajattelee kohtaamiaan naisia. Ja sitä 20-vuotiasta itseään ugandalaisessa savimajassa.
”Olen saanut elää unelmaani. Vaikeuksista huolimatta en vaihtaisi mitään pois.”
Anne ei halua tästä mitään sankaritarinaa.
”Minä en ole pelastaja.Olen vain ihminen, joka kuuntelee.” l
Kommentit
Oma kommentti