Homoseksuaalisuus poistettiin Suomessa tautiluokituksesta 1980-luvun alussa ja sukupuolivähemmistöjen elämässä näytti puhaltavan vapaammat tuulet. Pian tuli kuitenkin hyytävä vastapuhuri aids-epidemian muodossa.
TEKSTI: Aki Ollikainen
Helmikuussa 1982 helsinkiläinen ihotautilääkäri Sirkka-Liisa Valle osallistui alan talvikokoukseen laskettelukeskuksestaan tunnetussa Aspenissa Coloradossa. Kokouksessa oli aiheena muun muassa uusi sairaus, joka oli tunnistettu Yhdysvalloissa edellisvuoden aikana.
Lääkärit olivat diagnosoineet useilta potilailta harvinaisia infektiosairauksia, muun muassa vaikeaa PCP-keuhkokuumetta ja Kaposin sarkoomaa, jotka näyttivät olevan seurausta immuunijärjestelmän romahtamisesta. Mikä immuunijärjestelmän kimppuun oli käynyt, oli lääkärikunnalle arvoitus. Vaikutti kuitenkin siltä, että sairaus johtui entuudestaan tuntemattomasta viruksesta, joka levisi B-hepatiitin tavoin. Toki salaliittoteoreetikot puhuivat laboratoriosta karanneesta bioaseesta, mutta tämä selitys ei lääkäreitä vakuuttanut.
GRID
Kaikki potilaat olivat olleet homoseksuaaleja miehiä, ja niinpä Aspenissa keskusteltiin sairaudesta nimeltä GRID, joka tuli sanoista gay-related immune defiency eli homoseksuaalisuuteen liittyvä immuunikato. Pian uuden taudin nimeksi kuitenkin vakiintui AIDS – kirjainyhdistelmä, joka tuli herättämään kauhua 1980-luvulla ja pitkään sen jälkeenkin.
Valle, joka oli jo 1960-luvulla kirjoittanut sukupuolitaudeista ja jonka ystäväpiirissä oli seksuaalivähemmistöön kuuluvia miehiä, kiinnostui asiasta ja halusi selvittää, olisiko vastaavia tapauksia Suomessakin. Tautia voitaisiin ryhtyä etsimään suunnitelmallisesti jo ennen kuin ensimmäinen tapaus olisi löytynyt.
Oli kulunut reilu vuosi Aspenin konferenssista, kun Sirkka-Liisa Valle esitteli ideansa lääkintöhallituksen terveydenhoito-osaston ylilääkäri Pertti Weckströmille ja Helsingin ihotautiklinikan professori Kimmo Mustakalliolle, joka oli aiemmin tilannut Vallelta luennon homomiesten uusista sairauksista. He innostuivat ideasta. Seulonta suunnattaisiin seksuaalisesti aktiivisille homomiehille, jotka näyttivät olevan ensisijainen riskiryhmä. Helsingin kaupungin sukupuolitautipoliklinikka tarjosi tutkimusryhmälle tilat Töölöstä. Apua tutkimuksiin osallistuvien etsimiseen pyydettiin kansalaisjärjestö Setalta. Tutkittavien listalle mahtuneet 25 vapaaehtoista löytyi nopeasti ja kesäkuun alussa ensimmäiset heistä saapuivat testeihin Välskärinkadulle.
Ensimmäinen diagnoosi
Välskärinkadulla tutkittaville tehtiin lääkärintarkastus, otettiin verikokeet ja heille tehtiin perusteellinen haastattelu, jossa kyseltiin niin seksielämästä kuin ulkomaanmatkoista. Seksielämää kartoittavat kysymykset olivat hyvin yksityiskohtaisia. Tutkimusryhmän tarkoitus oli ennen kaikkea pohjustaa tulevia tutkimuksia ja jakaa tietoa tartuntariskistä. AIDS-diagnoosia he eivät odottaneet ensimmäisten tutkittavien joukosta löytyvän.
Kaksi viikkoa tutkimusten aloittamisesta vastaanotolle saapui 37-vuotias mies. Hän oli jo aiemmin käynyt poliklinikalla kurkkukivun vuoksi, jonka syyksi oli epäilty nielutippuria. Antibioottihoito ei kuitenkaan ollut tehonnut. Potilaan kitalaessa oli läiskä, jonka Valle tunnisti Kaposin sarkoomaksi. Hän tiedusteli mieheltä, oliko tämä ajatellut, mistä saattaisi olla kysymys. ”Se on varmaan sitä”, mies vastasi. ”Sitähän se on”, Valle vahvisti potilaan epäilyn.
Auroran sairaalan lääkärit olivat kevään aikana aloittaneet varautumisen mahdollisesti hyvin vaarallisen taudin tutkimiseen, mutta olivat ajatelleet, että aikaa tähän olisi vielä vuosia. Nyt Suomen ensimmäinen diagnoosin saanut aids-potilas oli kuitenkin raitiovaunussa matkalla kohti sairaalaa. Sopiva huone potilaalle löytyi, mutta mitään ohjeistusta taudilta suojautumisesta ei ollut. Kukaan ei vielä tiennyt, miten virus mahdollisesti leviää. Niinpä sairaalan sisätautiosaston apulaisylilääkäri Juhani Lähdevirta ohjeisti henkilökuntaa pukemaan kaikki vaatteet, mitä kaappien kätköistä löytyi.
”Raitiovaunusta tuli mies arkivaatteissa, ja me olimme vastassa täysissä naamiaisvarusteissa”, Lähdevirta muisteli myöhemmin tilannetta.
Painajainen alkaa
Suuri osa homoista oli vielä ”kaapissa” 1980-luvun alussa. Moni oli paennut Suomen ahdasmielistä ilmapiiriä vapaamielisempään Ruotsiin. Homoseksuaaliset tekojen katsominen rikoksiksi oli poistettu Suomen laista vuonna 1971. Lakiin oli kuitenkin samalla lisätty pykälä, joka kielsi julkisen kehottamisen homouteen. Myös homoseksuaalisuuden sairausluokitus jäi voimaan. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhdistyksen Psyken sisällä oli kuitenkin joukko nuoria aktiiveja, jotka halusivat lainsäätäjien poistavan myös sairausluokituksen ja kehotuspykälän. Vuonna 1974 he olivat perustaneet oman yhdistyksen, Seksuaalinen tasavertaisuus ry:n eli Setan.
Toukokuussa 1981 joukko kansanedustajia Setan silloisen puheenjohtajan Tarja Halosen johdolla oli tehnyt eduskunnassa kirjallisen kysymyksen seksuaalivähemmistöjen asemasta. He halusivat hallituksen säätävän nopeasti syrjinnän kieltävän lain.
Kesäkuussa lääkintöhallitus poisti homoseksuaalisuuden tautiluokituksesta. Setalaiset juhlivat uutista Studio 302:ssa Vanhalla Polilla. Alkavasta vuosikymmenestä oli tulossa vapautumisen vuosikymmen. Mutta pian sen ylle lankesi synkkääkin synkempi varjo.
Tauti löi stigman
Tutkimusryhmästä ja Auroran sairaalan lääkäreistä koostunut sisäpiiri oli tehnyt päätöksen, että tieto Suomen ensimmäisestä aids-diagnoosista pidettäisiin mahdollisimman pitkään salassa tiedotusvälineiltä. Mutta jo viikon kuluttua se oli vuotanut julkisuuteen. Ja kun taudista ei vielä asiallista tietoa kovinkaan paljoa ollut uutisoitavaksi, keskittyi lehdistö pelon lietsomiseen. Tiedettiin, että tautia oli toistaiseksi tavattu vain homomiehillä. Pian lehdissä ”tiedettiin” myös kertoa, että yhdellä homolla saattoi olla tuhatkin seksikumppania. Mutta saattoiko tauti levitä myös valtaväestöön? Ilta-Sanomat esitti vetoomuksen niille ryhmille, joiden ”epätavallinen sukupuolinen käyttäytyminen tekee AIDS-viruksen leviämisen mahdolliseksi.”
Aids löi stigman koko homoyhteisön ylle. Ei riittänyt, että homomiehet saivat pelätä tautia ja näkivät ystävien kuolevan vierestä, aidsin pelko sai monet karttamaan homoja tai sellaiseksi epäilemiään kuin spitaalisia. Julkisia vessoja pelättiin, koska siellä oli saattanut asioida juuri aiemmin homo viruksineen. Vaikka jo vuosikymmenen puolivälissä tiedettiin, ettei tauti tartu normaalissa kanssakäymisessä, saattoi esimerkiksi lääkäri kieltäytyä vastaanottamasta hiv-positiivista potilasta.
Lääkitys toimii
Vuonna 1984 taudinaiheuttajaksi paljastui hi-virus. Pian pystyttiin kehittämään myös testi taudin toteamiseksi. Suomi pääsi ensimmäisenä Euroopan maana hyödyntämään testiä, koska täällä oli kerätty jo valmiiksi laaja aineisto. Testin avulla löydettiin myös oireettomat viruksen kantajat.
Ensimmäinen hi-virusta vastaan kehitetty lääke AZT otettiin käyttöön vuonna 1987. Se ei kuitenkaan pysäyttänyt virusta, vaikka antoi potilaille lisää elinaikaa. Hiv:n kehittyminen aidsiksi tiesi kuitenkin kuolemaa. 1990-luvun puolivälissä otettiin käyttöön kaksi uutta lääkeryhmää. Sitten kokeiltiin, miten kaikki kolme lääkeryhmää tehoisivat yhdessä.
Kolmoislääkityksen vaikutukset alkoivat näkyä nopeasti kuolleisuustilastoissa. Vuoden 1996 lopusta tuli vedenjakaja tautiepidemialle. Ennen kolmoislääkityksen käyttöönottoa, vuosina 1993–1996 aidsiin kuoli vuosittain pari, kolmekymmentä henkeä. Vuonna 1997 kuolleita oli seitsemän ja tuolla tasolla lukema on pysynyt.
Länsimaissa hiv on muuttunut tappavasta taudista krooniseksi sairaudeksi, jonka kanssa potilaat pystyvät elämään normaalia elämää. Maailmanlaajuisesti tilanne ei kuitenkaan ole yhtä valoisa. Lääkitys toimii vain siellä, missä sitä on tarjolla.
Kommentit
Oma kommentti