Laulaja Johanna Pakonen käy keikkatyönsä ohessa avustamassa vanhuksia monta kertaa viikossa. Samalla hän on oivaltanut, ettei läheisen tarvitse olla verisukua.
Teksti: Anneli Juutilainen
Hymytyttö, ottolapsi. Tällaisilla hellittelynimillä laulaja Johanna Pakonen, 50, on viime aikoina tullut monesti kutsutuksi. Näin kiitollisuuttaan osoittavat yksin asuvat vanhukset, joiden luona Johanna käy useita kertoja viikossa.
Ikäihmisten avustaminen on ollut osa Johannan arkea viime syksystä lähtien. Johannalla on oululaisen hoivapalveluyrityksen kautta kolme vakituista avustettavaa, joista jokaisen hän tapaa ainakin kahdesti viikossa. Lisäksi on satunnaisesti avustettavia, ja hän hoitaa myös irrallisia siivoustehtäviä ja muuttoja.
Johanna tekee avustettavilleen monenlaisia hommia: siivoilee, menee heidän kanssaan kauppaan ja asioille, kuten vaikkapa vaateostoksille tai apteekkiin. Lähtee saattajaksi lääkäriin tai istuu kotosalla pitämässä seuraa ja kokkailee heidän kanssaan.
”Olen harjannut hiuksia, auttanut pukeutumisessa. Joskus muistelemme vanhoja tai lähdemme jäätelölle. Erään avustettavani kanssa käyn kerran viikossa kävelylenkin jälkeen saunomassa taloyhtiön vuorolla.”
Hän ei ota kantaa ikäihmisen saamaan hoitoon tai lääkitykseen eikä tee itse minkäänlaisia sairaanhoidollisia tehtäviä. Silti hän seuraa ja tarkkailee avustettaviensa toimintakykyä ja siinä tapahtuvia muutoksia: onnistuuko ruoanlaitto, pyykinpesu tai hygieniasta huolehtiminen.
”Välitän aidosti avustettavistani ja ilmoitan eteenpäin, jos huomaan epäkohtia, kuten että hella tuppaa unohtumaan päälle.”
Johanna ajattelee omien tehtäviensä olevan sellaisia, joita avustettavien läheiset tekisivät, jos olisivat paikalla.
”Monella ikäihmisellä ei ole välttämättä lainkaan omaisia, tai he asuvat kaukana toisella paikkakunnalla. Valitettavan usein saatan olla ihmisen ainoa sosiaalinen kontakti kotisairaanhoidon lisäksi.”
Velvollisuus auttaa
Johanna Pakonen ajautui avustamaan vanhuksia miltei puolivahingossa. Pihasuunnittelijana omaa yritystään vuodesta 2021 pyörittänyt Johanna oli viime kesänä apukäsinä muuttosiivouksissa tuttavansa suosituksesta. Hieman myöhemmin kyseinen hoiva-alan yritys tiedusteli, olisiko Johanna halukas tekemään muuttosiivouksia enemmänkin.
Miksipäs ei, hän ajatteli. Samalla hän saisi puuhastella yksin päivinä, jolloin hänellä oli runsaasti aikaa. Johanna sai arkipäiviinsä lisää vapaata, kun hän kolmisen vuotta sitten päätti rajata keikkailun vain viikonloppuihin.
Silloin hänen nyt 14-vuotias Nelli-tyttärensä tiedusteli äidiltään, miksi tämä ei voinut tehdä normaaleja töitä kuten kavereidenkin vanhemmat.
”Nelli oli kasvanut siihen, että reissasin jatkuvasti ja kuljin keikkapaikasta toiseen. Olin hyvin paljon poissa kotoa, ja joskus Nelli myös kulki mukanani.”
Nellin sanat kouraisivat ja saivat Johannan tekemään päätöksen: nykyisin hän keikkailee vain viikonloppuisin, ja sitä tiiviimmin vain sesonkiaikoina kuten kesällä ja Lapissa ruska- ja kevätkausilla.
”En halua, että Nelli muistaa lapsuudestaan päällimmäisenä sen, ettei äiti ollut koskaan kotona – ja jos oli, niin ei koskaan läsnä, koska oli niin väsynyt.”
Syksyllä samasta yrityksestä tiedusteltiin, olisiko hänellä intoa laajentaa repertuaariaan ja ryhtyä liikuttamaan ja ulkoiluttamaan vanhuksia. Se sopi Johannan elämäntilanteeseen täydellisesti, sillä ikäihmiset ovat aina olleet lähellä hänen sydäntään.
Johanna on aina rakastanut vanhuksia, ja hänelle on itsestään selvää, että nuoremmilla on velvollisuus auttaa ikääntyneitä. Hän varttui hyvin tiiviissä yhteydessä molempiin isovanhempiinsa ja ehti viettää varhaislapsuuttaan myös molempien isomummojensa kanssa.
”Kaikki isovanhempani elivät aikuisuuteeni asti. Seurasin läheltä heidän ikääntymistään ja sairauksiaan, ja autoin heitä paljon arkisissa asioissa.”
Johannan isovanhemmat kasvattivat hänet huomioimaan muut ihmiset ympärillään ja opettivat, että jokaista pitää kohdella kunnioituksella ja arvostuksella. Koronapandemian pahimpina aikoina Johanna jakeli naapureiden postilaatikoihin lappuja ja tarjosi kauppa-apua. Iäkkäiden naapureiden lumityötkin hän on aina tehnyt pyytämättä.
”Vanhusten auttaminen on minulle hyvin luontaista. Yhdenkään vanhuksen ei pitäisi joutua olemaan yksin. Nyt kun minulla ei ole enää omia isovanhempia, jaan huolenpitoani mieluusti muille.”
Kuva: Tiia Ahjotuli
Jännitys kaikkosi nopeasti
Kun Johanna Pakonen viime syksynä meni ensi kertaa avustettavansa kotiin, hän tunsi vatsanpohjassaan jännityksen. Ikäihmisen kotona se kaikkosi nopeasti, kun juttu alkoi luistaa yhteisistä kiinnostuksen kohteista. Vaikka ikäeroa oli kymmeniä vuosia, molemmat jakoivat intohimoisen suhteen urheiluun. Lähentyminen kävikin nopeasti.
Jotkut avustettavista ovat muistisairaita. Heidän kanssaan kiireetön yhdessäolo tuntuu Johannasta erityisen tärkeältä.
”Muistisairaskin voi muistaa vanhoja asioita ja kertoa menneistä mielellään, vaikka onkin nykyhetkessä vähän hukassa. Monelle esimerkiksi työvuosiin palaaminen ja niistä jutteleminen tuntuu tärkeältä – ja minähän kuuntelen kovin mielelläni.”
Muistin pätkiminen aiheuttaa herkästi itkuisuutta ja hätää, jota toisen ihmisen rauhoittava läsnäolo voi usein lieventää. Vaikka autettava ei ehkä muista Johannan nimeä, hän saattaa hihkaista tämän saapuessa: Hei, sinä oletkin tuttu tyttö!
Usein Johanna huomaa avustettavansa olemuksessa tapahtuneen ilahduttavan muutoksen jo siinä hetkessä, kun tämä näkee hänen kasvonsa.
”Läsnäolo on tärkeintä. Että vierellä on joku, jonka kanssa voi porista, jos huvittaa. Tai jos jokin kiukuttaa, mieltä voi purkaa vapaasti.”
Johanna haluaa tarjota ikäihmisten päiviin edes pienen virikkeellisen hetken, vaikka siihen kuuluisi vain tavallisten kotiaskareiden tekemistä yhdessä. Myös fyysinen kontakti on Johannan mielestä tärkeää.
”Jokainen ihminen kaipaa toisen hellää kosketusta. Se voi olla käden laskeminen olkapäälle, hiusten kampaamista tai halauskin.”
Johannan ja hänen avustettaviensa välille on kuukausien kuluessa muodostunut molemminpuolinen tiivis side.
”Olen kiintynyt näihin tyyppeihini. Hoidan, autan saamaan palveluita ja puolustan tarvittaessa heitä kuin omia läheisiäni. Ihmisen ei tarvitse olla verisukulaiseni, jotta huolehtisin hänestä.”
Luottamusta ja turvaa
Ikäihmisten avustamiseen kuuluu myös vaikeita hetkiä. Joskus joku voi olla kiukkuinen tai ilmoittaa, ettei Johannalla ole hänen luokseen asiaa. Uhkaavia tilanteita ei kuitenkaan koskaan ole osunut hänen kohdalleen.
Erityisen vaikealta Johannasta tuntuu silloin, kun hän joutuu lähtemään toisen luota, vaikka tämä ei vielä laskisi Johannaa jatkamaan matkaansa.
”Mieleni on raskas, jos toinen jää kotiinsa itkemään. Välillä kannan huolta avustettavistani ja heidän pärjäämisestään. Toisaalta joka aamu menen heidän luokseen innoissani ja odotan jännityksellä, millaisella fiiliksellä minut sinä päivänä otetaan vastaan.”
Kohtaamiset ovat avustettaville tärkeitä, mutta niin myös Johannalle. Hän tuntee itsensä onnekkaaksi, kun saa viettää aikaa sellaisten ihmisten seurassa, mistä itsekin nauttii. Johannaa ei häiritse, vaikka jutut olisivat samoja kerta toisensa jälkeen.
”Vaikka ihminen unohtaisi myöhemmin minun käyneen hänen luonaan, toivon että häneen jää jonkinlainen jälki siitä, että päivään on mahtunut yhteinen mukava hetki.”
Herkimpiä ovat tilanteet, kun avustettava tulee lähdön hetkellä halaamaan Johannaa ja sanoo: olet rakas. Silloin Johanna tietää, että on onnistunut saamaan toisen ihmisen luottamuksen ja tuomaan tälle turvallisen olon.
Juuri nämä hetket motivoivat Johannaa jatkamaan. Hän muistuttaa, että tällaiseen tehtävään täytyy olla kutsumus: sitä voi tehdä vain täydellä sydämellä.
Pelkkä Johanna
Toistaiseksi kukaan Johannan avustettavista ei ole tunnistanut tätä esiintyväksi artistiksi, vuoden 2002 tangokuningattareksi. Tosin erään kerran yksi vanhus kysyi Johannalta yhtäkkiä, pitääkö tämä laulamisesta. Johanna myötäili hymyillen ja mutisi jotakin kuorolaulannasta. Avustettavilleen hän on pelkkä Johanna, joka on tullut paikalle olemaan vain heitä varten.
Johanna sanoo oppineensa ikäihmisten kohtaamisista läsnäolon ja hetkessä elämisen taitoa. Kun hän on heidän luonaan, omat ajatukset eivät laukkaa tulevassa tai menneessä. Samaa mentaliteettia hän yrittää tuoda omaan arkeensa teini-ikäisen tyttären kanssa.
”Yritän olla entistä herkemmin läsnä hetkissä, jolloin lapsi kertoo asioitaan ja haluaa käydä läpi päivän tapahtumia.”
Viime aikoina Johanna on yrittänyt maanitella myös Iisalmessa asuvaa iäkästä isäänsä muuttamaan Ouluun, jotta voisi auttaa tätä enemmän arjessa. Johannan äitipuoli menehtyi viime kesänä, ja sen jälkeen Johanna ryhtyi ehdottelemaan isälleen muuttoa.
”Minun ja Nellin elämät ovat Oulussa, enkä pysty ajelemaan Iisalmeen niin usein kuin haluaisin nähdä isääni. Toivon, että hän alkaisi hiljalleen lämmetä ehdotukselleni.”
Vaikka ikäihmisten avustaminen antaa paljon, se myös uuvuttaa.
Avustuskäyntien ja musiikinteon lisäksi Johanna Pakonen konsultoi ja suunnittelee viherpihoja mutta myös pyörittää ystävänsä kanssa naisten lentopallojoukkuetta, Jokker’s Volleyball Teamia.
”Kerran kahdessa viikossa yritän pitää kotipäivän, jolloin juon aamukahvini rauhassa, makaan sohvalla ja katson Netflixiä. Silloin teen brunssin ja syön päälle herkkuja: karkkeja, sipsejä ja juon kokista.”
Täydellisen nollauspäivän jälkeen olo on seuraavana aamuna virkeä ja palautunut. Silloin Johanna sutaisee taas pitkän tukkansa poninhännälle, pukee ylleen mukavat sporttiset vaatteet ja lähtee avustettavansa luokse. Hän koputtaa oveen ja kysyy: mitä tänään tehtäisiin?
Johanna Pakonen
Syntynyt: 1976 Oulussa.
Asuu: Oulussa.
Perhe: 14-vuotias tytär.
Ura: Laulaja ja yrittäjä, vuoden 2002 tangokuningatar. Työskentelee myös vihersuunnittelijana. Avustaa vanhuksia oululaisen hoivapalveluyrityksen kautta.
Kommentit
Oma kommentti